“Kun ei se koskenut kertaakaan tuohon polveen.”
Eläkkeelle jäänyt lääkäriystäväni päivitteli taannoista lääkärikäyntiään. Polvivaiva oli äitynyt pahemman kerran. Autetuksi tulemisen tunteen sijaan käynti jätti epätoivoisen olon.
Lääkäri oli kuunnellut potilaan oireet. Suurimman osan vastaanottoajasta hän oli tutkinut tietokonettaan. Molemmat asiat ystävä toki tiesi välttämättömiksi. Polven tunnustelun puuttuminen tuntui kuitenkin oudolta. Onhan palpointi ollut lääkäreiden perinteinen tutkimustapa.
Parhaimmillaan ammattilaisen kosketus rauhoittaa ja lohduttaa.
Diagnosoinnin helpottamisen lisäksi kosketuksella on muitakin tehtäviä. Ennen pandemiaa uskottava potilassuhde luotiin itsestään selvästi kättelyllä, ja moni on riskeistä huolimatta palannut tapaan.
Parhaimmillaan ammattilaisen kosketus rauhoittaa ja lohduttaa. Lähihoitajalle kosketus on keskeisin työväline, ja valtaosalle sairaanhoitajistakin. Hoitotyön tutkimuksissa on eritelty jopa sataviisikymmentä erilaista kosketuksella suoritettavaa toimenpidettä.
Paradoksaalista on, että mitä korkeammalle terveydenhuollon hierarkiassa mennään, sitä vähemmän edellytetään potilaan koskettamista. Lääkäri on koulutuksensa ansiosta ikään kuin lunastanut oikeutensa fyysiseen etäisyyteen.
Lääkärin välittävä kosketus voi kuitenkin olla erityisen vaikuttava tilanteissa, joissa potilas kokee suurta huolta ja avuttomuutta. Ei ihme, että monissa kulttuureissa parantaminen on juuri koskettamista. Kättenpäällepanemisen voimasta puhui Raamattukin.
Kulttuuriantropologi Susan J. Rasmussen on tutkinut Nigerian ja Malin alueella asuvaa puolipaimentolaista tuareg-yhteisöä. Hän kuvaa, kuinka tuaregien parantajanaiset diagnosoivat sairauksia tunnustelemalla. Hoidoiksi he määräävät yrttejä ja hierontaa ja korostavat, kuinka heidän parantamisensa perustuu kosketukseen. Toisin kuin muslimioppineilla, joiden parantamistekniikkaa he kuvaavat kirjoittamiseksi.
Kirjoittamisen tuaregit luultavasti nimeäisivät parantamisen ydintaidoksi meilläkin. Näyttöpäätteeseen vastaanotollaan tai toimenpiteessä uppoutunut lääkäri on ikään kuin irtautunut potilaan ruumiillisuudesta. Lääketieteessä tapahtui aistivallankumous haptiikan eli käden ja näköaistin yhteisliikkeen vallattua tilaa tuntoaistilta.
Kosketusläheiset ammatit mielletään usein naisille luontaisiksi. Ehkäpä juuri sen takia ne ovat keskimäärin vaatimattomasti palkattuja. Kosketusetäiset työt puolestaan mielletään kognitiivisesti vaativiksi ja leimallisesti miehisiksi.
Kosketusta säädellään kaikissa kulttuureissa. Opimme jo varhaislapsuudessa kosketuksen äidinkielen: ketä koskettaa missäkin, milloin ja miten. Ammatillinenkin kosketus muotoutuu kulttuurinsa mukaan.
Suomi kuuluu kosketusetäisiin kulttuureihin. Varsinkin miesten kosketus on tarkasti säädeltyä ja jopa tabu. Tarkoitusperistä riippumatta mieslääkärin kosketus mielletään lähtökohtaisesti epäilyttäväksi.
On surullista, jos hyvää tarkoittava kosketus sekoitetaan vahingoittavaan kosketukseen. Puurot ja vellit sekoittuvat.
Ei ihme, että moni lääkäri pidättäytyy varmuuden vuoksi kaikesta kosketuksesta. Kosketuksen juridisoitumisessa on osin kyse angloamerikkalaisesta vaikutuksesta.
Kosketus vaatii tietysti tilannetajua. Pitää osata vaistota potilaan tahto ja tarve. Ammattilaisen on hyvä tiedostaa myös henkilökohtaisen historiansa vaikutus potilaiden kohtaamisen tapoihin.
Rakas isoisäni sai valmistautua kuolemaan häntä hoitaneen lääkärin ja hoitajien lohduttavilla kosketuksilla. Kyproksella.
Kirjoittaja on kulttuuriantropologian yliopistonlehtori Oulun yliopistossa ja tarkkailee vapaa-aikanaan mieluummin eläimiä kuin ihmisiä.
Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
