Lääkärin pitää olla tyhmä tai viisas

Lääkärin pitää olla tyhmä tai viisas Kuva 1 / 1

Lääkäri teki muutamalla sanalla vaikutuksen:

”En sitten tunne perussairauttasi. Olet siitä itse varmasti hyvin perillä.”

Olin erikoislääkärin vastaanotolla pienestä vaivasta, joka ei liittynyt millään tavalla A-hemofiliaan, sairauteen, jota olen potenut syntymästä lähtien.

Olen siis sairaanhoidon elinikäinen kanta-asiakas ja siksi olen tavannut elämäni aikana satoja lääkäreitä. Tietonsa rajat myöntänyt lääkäri ei suinkaan ollut sarjassaan ensimmäinen. Heitä olen tavannut useita.

Tämä lääkäri oli kuitenkin poikkeuksellisen mutkaton ja suora. Hän löi kovat kortit pöytään suunnilleen heti sen jälkeen, kun olimme tervehtineet.

Miten tulkitsin yllättävän avauksen? Olisimme lääkärin kanssa tiiviissä yhteistyössä tavoitteena potilaan paras. Jotta se toteutuisi, tarvittiin kahden ihmisen yhteinen panos!

Kaikki hyvin? Sujuuko lääkärin yhteistyö potilaan kanssa aina parhaiten, jos hän käyttäytyy kuin minua säväyttänyt erikoislääkäri? Ei, asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen.

Viiteryhmäni tapaamisissa me potilaat keskustelemme jatkuvasti lääkäreistä, heidän ammattitaidostaan sekä hoito­tavoista ja myös käyttäytymisestä. Samaa keskustelua käydään varmasti kaikissa potilaiden asiaa ajavissa yhteisöissä.

Lääkäreihin kohdistuu kovin erilaisia ja hyvinkin ristiriitaisia paineita.

Potilaita on laidasta laitaan

Potilaiden suhtautumisessa lääkäreiden tietotasoon on hämmentävän suuri hajonta. Toisen ääripään mielestä lääkärin pitää olla ”perinteinen vanhanajan lääkäri”, kaikkitietävä viisas. Toisessa laidassa on sitten kaltaisiani tietämättömyytensä paljastajien arvostajia, ja keskellä seilaa – kuten yleensäkin – enemmistö, jolla ei ole jyrkkää kantaa suuntaan tai toiseen.

Erikoislääkäri keräsi minulta täydet pisteet, mutta osalle potilaista hän olisi nolannut itsensä pahemman kerran. Kotiin olisi viety lääkäriin vinkkelistä kovin tylyt terveiset:

”Se lääkäri oli tyhmä, kun ei tiennyt sairaudestani mitään. Tunnusti sen myös itse heti sen jälkeen, kun sanoimme päivää.”

Tietonsa rajat potilaalle paljastava lääkäri ottaa pahimmillaan odottamattoman suuren riskin. Kukaan lääkäri ei voi ainakaan potilaan ensimmäistä kertaa tavatessaan tietää, miten hänen tulisi käyttäytyä juuri tämän potilaan kanssa.

Kiusallisen tuttua lääkäreille ja koko hoitoalalle: potilaat ovat henkisiltä ominaisuuksiltaan perin kirjavaa joukkoa.

Erikoislääkärini olisi toki ottanut sairaudestani selvää, jos hän olisi joutunut sen kanssa tekemisiin hoitosuhteessamme. Tämän ymmärsin oikein hyvin, mutta tietämättömyytensä myöntävän lääkärin sanomiset saattavat kääntyä aivan virheelliseksi tulkinnaksi ja kuvitelmaksi.

Jos lääkärin ja potilaan keskustelu­yhteys pätkii, potilas voi hairahtua luulemaan, että lääkäri olisi saattanut peräti hoitaa häntä ilman perustavaa tietoa itse sairaudesta.

Tietämisestä voi syntyä kilpailukin

Lääkärin ja potilaan kohtaamisessa po­tilas peilaa lähes väistämättä lääkärin tietoja omiinsa. Tietääkö lääkäri sairaudesta sen mitä potilas vai vähemmän, mieluusti enemmän? Tämän kysymyksen esittää tavallisesti ainakin jokainen elinikäinen potilas, joihin minäkin lukeudun.

Viiteryhmäni tapaamisissa avautuu potilaiden tietämisen koko kirjo. Osa harvinaista sairautta potevista on opetellut ulkoa solubiologiaa sekä DNA-kaavoja ja pitää niistä jopa pieniä esitelmiä. ­Nämä potilaat ovat kova haaste lääkäreille – myös sairauteen perehtyneille erikoislääkäreille.

Sairautensa hyvin tuntevat potilaat odottavat lääkäreiltä lisää tietoa, mutta myös ääritarkkaa selostusta omasta tilastaan. Missä mennään, se pitäisi tehdä selväksi pilkun tarkkuudella.

Olen toisen laidan ääripään edustaja. Olen aina hieman vaivautunut, kun lääkäri kertoo jostain yksityiskohdasta, jota en tunne, joka ei (siksikään) kiinnosta ja jonka katson kuuluvan lääkärin tietopiiriin.

Minusta lääkärillä ja potilaalla on sujuvassa yhteistyössä omat tonttinsa, joilla olisi suotavaa pysyä. Vaikka tavataan sanoa lääkärin hoitavan, tunnetusti tästä ei ole yksioikoisesti kysymys: lääkäri sittenkin tutkii ja tekee diagnoosin, potilaan oma panos on itse hoidossa usein aivan keskeinen. Tuttu juttu lääkäreille, ei valitettavasti potilaille.

En ole siis yhtään kiinnostunut lääkärille kuuluvista asioista, mutta osa potilaista keskittyy vieläpä erityisen innokkaasti juuri niihin. Jos tiedoissa on aukkoja, nettimaailma paikkaa niistä suurimmankin yhdessä hetkessä. Netti kouluttaa melkoisen viisaita kotilääkäreitä.

Seuraavassa on lääkäreille aivan konkreettinen ehdotus. Mitäpä jos lääkäri kysyisi potilaalta, kuinka paljon ja yksityiskohtaisesti tämä haluaa kuulla sairaudestaan ja sen hoidosta? Tällä kysymyksellä lääkärit voisivat säästää aikaa, sillä turhat luennot potilaille jäisivät pitämättä.

Onko lääkärin hyvä olla ”tyhmä”, paljastaa tietämättömyytensä? Enpä voi suositella. Avoimuus on kaunis ja muodikas hokema, joka ei arkisessa elämässä useinkaan johda toivottuun tulokseen.

Entä viisas? Tässäkin työroolissa on ansoja: harvinaisen sairauden potilas voi tuntea sairautensa paremmin kuin siihen harvoin törmännyt lääkäri. Tästä virityksestä ei välttämättä hyvä seuraa.

Markku Peltonen

Kuva: Panthermedia

Julkaistu Lääkärilehdessä 6/14.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi