Liikunta on tärkeä hoito sepelvaltimotautipotilaalle

Erityisesti vähän liikkuvia kannattaa patistaa liikkeelle, kirjoittaa Tuomas Kiviniemi.

Liikunta on tärkeä hoito sepelvaltimotautipotilaalle Kuva 1 / 1

Aktiivisen liikunnan teho sydäninfarktien ehkäisyssä on parhaimmillaan samaa luokkaa kuin yhden ennustetta parantavan lääkkeen. Sepelvaltimotautipotilaan aktiivista liikuntaa ei ole syytä rutiininomaisesti kieltää tai rajoittaa – pikemminkin päinvastoin. Euroopan kardio­logiyhdistyksen hoitosuosituksessa stabiilia sepelvaltimotautia sairastavalle suositellaan vähintään puolen tunnin liikuntasuoritusta vähintään kolmena päivänä viikossa.

Normaalin hikiliikunnan – mukaan lukien seksuaalisen kanssakäymisen – voi nykykäsi­tyksen mukaan aloittaa 1–2 viikon kuluttua komplisoitumattomasta sydäninfarktista. Stabiilin rintakivun takia tehdyn pallolaajennuksen jälkeen tämä onnistuu nopeamminkin, kunhan valtimopistopaikka on parantunut. Fyysistä suorituskykyä kannattaa lisätä ja ylläpitää, sillä heikentynyt suorituskyky on vahvasti yhteydessä lisääntyneeseen sydän- ja verisuonitautikuol­leisuuteen. Erityisesti vähän liikkuvia kannattaa patistaa liikkeelle.

Kovatehoisella intervalliharjoittelulla on enemmän sydäntä suojaavaa ja yleiskuntoa parantavaa vaikutusta kuin maltillisella aerobisella liikunnalla. Norjalaisessa tutkimuksessa selvitettiin noin 5 000 sydänpotilaan intensiivisen harjoittelun turvallisuutta. Sydänpotilaat suorittivat yhteensä lähes 200 000 keskimäärin tunnin kestoista valvottua harjoitusta perinteisesti keskimäärin alle 70 %:n maksimisykkeellä tai toistettuina lyhyinä intervalleina, joissa pyrittiin vähintään 85 %:iin maksimisykkeestä niin, että intervallin lopussa yhtenäisen puheen tuottamiskyky rajoittui korkeintaan kahteen sanaan. Harjoittelutapahtumiin liittyi yksi äkkikuolema maltillisen harjoittelun ryhmässä ja kaksi onnistuneesti elvytettyä sydämenpysähdystä intervalliharjoitusryhmässä. Kumpaankaan harjoitusmuotoon ei liittynyt sydäninfarkteja. Jos sydänpotilas tekee viisi tunnin kestoista hiki­liikuntasuoritusta säännöllisesti joka viikko, kammiovärinä ilmaantuu keskimäärin 100 vuoden välein lenkin aikana tai sen jälkeen.

Kenelle sepelvaltimotautipotilaista aktiivista liikkumista ei voida suositella? Oireenmukainen liikunnan rajoittaminen on käytännön­läheinen tapa liikunnan intensiteetin määrittelyyn. Maksimisykerajojen asettaminen liikunnan intensiteetin rajoittamiseksi ei ole yleensä tarpeen eikä siitä ole näyttöä. Jos potilaalla on oireita jo levossa tai hyvin pienessä rasituk­sessa, esimerkiksi alle 100 metrin tasamaa­kävelyssä, aktiivista liikuntaa ei suositella. Mikäli vointi on muuttunut epävakaaksi, aiemmin oireettomalla potilaalla on uusi vaikeahko rasitusrintakipuoireisto tai sydänsairaalla potilaalla on selvittämätön pyörtymiskohtaus, tilanne usein edellyttää selvittelyjä ennen liikunnan harrastamista.

Sepelvaltimotaudin pallolaajennushoitojen vuotuinen määrä Suomessa on nelinkertaistunut 1994–2013 ja samalla potilaiden ennuste on parantunut selvästi. Uusintatapahtumien ja sydämen vajaatoiminnan riski on toimen­pidehoitojen ansiosta vähentynyt. Silti onnistuneenkin toimenpidehoidon jälkeen joka seitsemäs pallolaajennuksella ja joka neljäs ohitusleikkauksella hoidettu alle 50-vuotias sepelvaltimotautipotilas jää pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle. Sepelvaltimotautipoti­laiden sekundaaripreventiossa on siis edelleen tehostamisen tarvetta. Aikana, jolloin statiinikriittinen uutisointi ja some-keskustelu vähentävät potilaiden sitoutumista hoitoon, on hyvä muistaa lääkehoidon lisäksi myös muut ennusteeseen vaikuttavat keinot.

Tuomas Kiviniemi

dosentti, LT, kardiologian erikoislääkäri

TYKS Sydänkeskus

Turun yliopisto, sisätautioppi, kardiologia

Tiedepääkirjoitus julkaistu Lääkärilehdessä 9/2017.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi