”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.”
Paljon nolompaa lausetta en nuorempana osannut kuvitella. Mielestäni ihmisen piti ”ottautua” sytykkeisiin, kuten Savossa asia ilmaistiin. Piti aina antautua sanasotaan, jos sellaista tyrkytettiin.
Nyt ymmärrän tuota Mauno Koiviston lausetta hyvin. Osaan rajujenkin puheiden edessä kuunnella ruumiillisia reaktioitani, jotka yhä ovat nopeita. Osaan lykätä reagointia tarkkailemalla itseäni, vetämällä henkeä ja tarvittaessa vetäytymällä kuvitteellisen stadionin ylimmälle katsomoriville.
En toista provokaattoreiden iskulauseita missään mediassa.
Provosoitumattomuus liittyy mielessäni arvokkuuden säilyttämiseen. Provosoija pyrkii suistamaan toisen ihmisen kaoottiseen kokemiseen, pyrkii yllyttämään varomattomiin sanoihin ja jopa tekoihin. Provosoija pyrkii vähentämään toisen mielenrauhaa ja tartuttamaan oman mielentilansa tai kipeän toimintatapansa ympäristöönsä.
Provokatorisen käytöksen piiloviesti kuuluu: rauha ja tyyneys on teeskentelyä, totta on riita ja kiihtymys. Provokaattorin korkein päämäärä on manipulatiivisesti hallita turbulenssiin joutunutta ihmistä tai ryhmää: perhettä, työpaikkaa, yhteiskuntaa.
Elämme poliittisesti epävakaata aikaa, jossa korostuvat affektit. Yhtäältä poliitikkojen ja erilaisten kansanjohtajien affektiiviset viestit, toisaalta median ja kansalaisten tunnereaktiot viesteihin. Seurauksena yhteisöt polarisoituvat.
Poliittinen retoriikka on myös muuttunut äärimmäisen ruumiilliseksi. Poliittista suurvaikuttajaa ”sattuu päähän” ja ”yököttää” julkisesti. Jos kysymys olisi aitojen ruumiillisten vaivojen kuvauksesta, myötätuntoa voisi kokea. Esimerkiksi migreenissä päänsärky ja pahoinvointi voivat olla vaikeita kestää.
Mutta ruumiillistuneessa poliittisessa retoriikassa ei pyritä pyytämään myötätuntoa tai apua kehon kärsimyksiin vaan osoittamaan, missä ruumiilliseksi yltyvän pahan aiheuttaja piilee. Poliittinen provosointi tavoittelee ensin fyysistä samastumista kipuun ja tuskaan ja sitten näyttää, mikä sen aiheuttaa: paha toinen, joka satuttaa ja kuvottaa. Ruumiillistaminen ohittaa analyysit ja avaa oikotien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen: pahan aiheuttaja on saatava pois, ennen kuin valtiota edustava poliittinen ruumis uupuu tuskaansa.
Provokatorisen puhemallin omaksunut ihminen ei näe ongelmaa siinä, että yhtäältä julistautuu humanistiksi ja toisaalta kiistää jakamattoman ihmisarvon.
Nyt viimeistään on aika käsittää, että toisen maailmansodan kauhujen jälkeen laaditut ihmisoikeuksien julistukset pyritään ohjelmallisesti mitätöimään. Eikä kannata tuudittautua siihen, että ulossulkemisen ja nurkkaan ajamisen retoriikka ei jonakin päivänä koskettaisi itseäkin, tai rakkaita ja läheisiä ihmisiä.
Vaikka julkinen puhe järkyttää, koetan toimia ajassamme Mauno Koiviston esikuvan mukaan. En toista provokaattoreiden iskulauseita missään mediassa. Käyn tuulettavat keskustelut vain pienessä yhteisössä. En anna affektiivisen politiikan menetelmien vyöryä mihinkään, missä itse toimin.
Ihmisten, kulttuurien, elämäntapojen ja uskontojen halventaminen ei ole humanismia. Jokaisella meistä on vastuu siitä, millaista viestiä välitämme ympäristöömme. Haukkujien haukkuminen ja yhä kovempien pilkkasanojen keksiminen ei ole vastaus, ei myöskään minkäänlainen väkivaltaan turvautuminen.
Miten kaipaankaan nyt äskettäin menehtynyttä arkkiatri Risto Pelkosta, jonka sain suureksi ilokseni tavata pari kertaa. Ystävällisempää, lujempaa, humaanimpaa ihmistä en ole tavannut. Haluan yrittää elää hänen esikuvansa mukaisesti: kantaa ottaen, aina kuitenkin rauhassa, harkiten.
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
