Mittausta vai mielivaltaa?

Mittausta vai mielivaltaa? Kuva 1 / 1

Arvosanan 8 voi saada peruskoulussa eri tavoin. Oppilaan osaaminen voi olla kyseisellä tasolla. Koenumerot edellyttävät parempaa, mutta oppilas ei osoita riittävää aktiivisuutta eikä kiinnostusta oppiaineeseen. Arvosanan 8 voi saada, jos nostaa riittävästi omaa osaamistaan, vaikka sitten jäisikin kyseisen tason alle. Sen voi saada myös sosiaalisin perustein: osaaminen on kyseistä arvosanaa heikompaa, mutta opettaja arvioi vaikeuksien johtuvan oppilaan sosiaalisesta taustasta. Nämä kaikki ovat legitimoituja ar­vioinnin perusteita.

Oppilasarviointi on puhuttanut sen jälkeen kun Pisa-tuloksissa ilmeni, että samantasoisilla osaajilla on kahdenkin numeron eroja arvo­sanoissa. Tiede-lehden päätoimittaja pohti asiaa maaliskuun numerossa, ja koulupsykologi Lappalainen kirjoitti asiasta Helsingin Sanomissa otsikolla ”Oppilasarviointiin on saatava selvät säännöt”.

Tätä monimuotoisuutta kutsutaan ”kokonaisvaltaiseksi” arvioinniksi, ja koululaitoksemme vahvuutena pidetään sitä, että opettajia ei ole tiukasti ohjeistettu. Arviointi saa olla kannustavaa ja oppilaiden erilaisuuden huomioon ottavaa. Oppilaita ei verrata toisiinsa, vaan jokaista kannustetaan hänen omalla tasollaan.

Tämä olisi kaunista ja lämmintä, jos tämä yksilöllinen kannustaminen jatkuisi läpi koko kouluajan. Jatkokoulutuspaikat kuitenkin ratkeavat numeron sadasosien eroilla. Seuraavassa vaiheessa ei ole kannustavia kahdeksikkoja, vaan siellä numerot muuttuvat järjestysasteikoksi: 8 on parempi kuin 7. Ratkaisuksi on esitetty, että peruskoulun viimeisellä luokalla arvosanat ohjeistettaisiin yhteismitallisiksi, mutta olisivat siihen saakka opettajan joustavasti päätettävissä. Miten käy oppilaalle, jota on kannustettu perusteettomin numeroin, ja joka siinä elämänsä vaiheessa kohtaa totuuden? Miten kehittyy minä­kuva, kun oppilas koko kouluajan toteaa tovereiden saavan heikommilla koetuloksilla samat arvo­sanat kuin hän?

Joustavaa arviointia on julkisuudessa perusteltu sillä, että suomalaiset opettajat ovat niin hyviä arvioimaan. Kyse ei kuitenkaan ole arvioijan hyvyydestä vaan kriteereistä. Jokainen arvioija voi olla hyvä tahollaan, mutta jos selkeitä kriteereitä ei ole, jää arvioijalle vain subjektiivisuus. Silloin arviointi on mielivaltaa. Mielivalta ei aina ole pahantahtoista, sillä voi olla hyvä tarkoitus.

Uudessa suomalaisessa tutkimuksessa osoitettiin, että temperamentti, joka on kognitiivisista kyvyistä riippumaton toimintatyyli, selitti kaikkien oppiaineiden arvosanojen varianssia. Tutkimuksen päätulos oli, että ”kokonaisvaltainen” arvio, joka liittää temperamentin arvosanoihin, kohteli tyttöjä ja poikia eri tavoin. Arvosanat nousivat, jos temperamentti sopi koulun odotuksiin, ja tytöillä enemmän kuin pojilla. Arvosanat laskivat, jos temperamentti oli ”vääränlainen”, ja pojilla enemmän kuin tytöillä. Erityisen fataalia oli pojille ujous; se nipisti jokaisesta arvo­sanasta neljänneksen. Kun poistettiin temperamentin selitysosuus, pieneni tyttöjen ja poikien arvosanojen ero merkitsevästi, ja matematiikassa muuttui järjestys: pojat saivat parempia numeroita. Koulumenestyksen sukupuoliero on meillä länsimaiden suurimpia.

Tällä arvioinnin vapaudella on jopa perusteltu hyviä Pisa-tuloksia. Enemmän kuin vapautta kaipaavia olen kuitenkin tavannut opettajia, jotka haluavat selkeät kriteerit arvioinnille, koska haluavat olla paitsi kannustavia niin ennen kaikkea oikeudenmukaisia kaikkia oppilaita kohtaan.

Liisa Keltikangas-Järvinen
Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi