Muistot elävät mielessä ja kehossa

Muistot elävät mielessä ja kehossa Kuva 1 / 1

Koululääkäri ja perheterapeutti Sirkku Suontausta-Kyläinpää sairastui pehmytkudossarkoomaan 2-vuotiaana 1960-luvun alussa. Hänen jalassaan ollut kyhmy leikattiin Helsingin Lastenklinikalla. Sarkooma oli kapseloitunut ja tyttö parani, mutta hän on kantanut sairauden muistoja koko elämänsä.

Suontausta-Kyläinpää ymmärtää nyt, ettei lapsuuden hädälle ollut sanoja – pienellä lapsella kun ei ole verbaalista muistia. Ero vanhemmista oli kova paikka sairaalaan joutuneelle lapselle.

– Muistan jo tietoisesti sairaalahuoneen sisustusta, tuoksuja ja tunnelmia kontrolleissa käynneistä vähän vanhempana. Lapsenakin ymmärsin, että ympärillä on vakavasti sairastuneita lapsia, Janakkalassa koululääkärinä työskentelevä Suontausta-Kyläinpää kertoo.

Hänen äitinsä oli sanonut, että Sirkun nauru kuoli sairaalassa ja tytöstä ­tuli vakava.

Vahvoja tunteita piilossa

Suontausta-Kyläinpään mukaan pitkään on ajateltu, että mitä pienempi lapsi, ­sitä paremmin hän selviää sairaudesta. Hänestä tämä ei välttämättä pidä paikkaansa, sillä asiat saattavat olla piilossa traumamuistissa kauankin.

– Olen koululääkärin työssäni huomannut, että erilaisten sairauksien vuoksi hoidossa olleille lapsille tulee vahvoja, jopa pakokauhun tunteita, jotka liittyvät sairaalassa oloon ja toimenpiteistä muistuttaviin asioihin. Tämä pitäisi ottaa huomioon, kun hoidetaan lapsia tai aikuisia, jotka ovat olleet lapsena sairaalassa.

Suontausta-Kyläinpään mielestä lapsena koettua sairaalassa oloa ja toimenpiteiden aiheuttamaa traumakipua pitäisi ymmärtää. Hän uskoo erään lastenpsykiatrin esittämään ajatukseen, että lapsi tulkitsee kivun pahoinpitelyksi ja yksinäisyyden hylkäämiseksi.

– 1960-luvulla vanhemmat eivät saaneet olla lapsen mukana sairaalassa tehdyissä toimenpiteissä, eikä kipua osattu hoitaa samalla tavalla kuin nykyisin.

Lapsena sairastetun syövän muistot palautuivat voimakkaina mieleen, kun Suontausta-Kyläinpää oli 37-vuotias. Hän tietää nykyisin, että traumakipu voi palautua itselle hyvin yllättävässä elämänvaiheessa.

Hänen mukaansa trauma on prosessi, jonka aktivoitumista ei voi ennustaa, sillä aikataulu on yksilöllinen. Hänen prosessinsa kesti pitkään ja vaati myös poissaoloa töistä jonkin aikaa.

Traumat aktivoituivat

Sirkku Suontausta-Kyläinpään traumamuistot herätti voimakas vatsakipu, ­joka oli lähellä syövän hoitoaluetta. Hän oli ollut terve vuoteeseen mennessään, mutta aamulla niin kipeä, että ajatteli kuolevansa.

– Olin ollut fyysisesti väsynyt jo pitkään, koska lapset olivat pieniä ja oli paljon töitä. Sairaalassa ilmeni, että kyseessä oli kivulias vatsainfektio. Jouduin vatsaoireiden vuoksi sairaalaan myöhemminkin.

Hän mietti sairaalassa, miksi häntä pelotti niin paljon. Kipuun ja sairaalassa oloon liittyvät tunteet, jotka olivat tallentuneet kehon ja mielen muistiin, ryöpsähtivät esiin voimakkaasti. Hän koki syvää surua. Lapsuuden syöpäsairauden muistot tulvivat mieleen.

Suontausta-Kyläinpää ryhtyi myöhemmin käymään läpi sairaushisto­riaansa mikrofilmeiltä Lastenklinikan arkistoissa. Hän osallistui myös elämänkaarikirjoitusryhmään ja kirjoitti käsin 700 sivua elämästään.

Muistot ja niiden työstäminen purkautuivat niin ikään runojen kirjoittamisena. Suontausta-Kyläinpää uskoo, että identiteettiä myllertävässä prosessissa luovuus lähtee liikkeelle. Hän julkaisi myöhemmin runokirjan.

Sirkku Suontausta-Kyläinpään mielestä sairaalassa pitäisi suhtautua oikealla tavalla ihmiseen ja ymmärtää, mitä hän on kokenut aiemmin – kuten sairastamiseen liittyviä traumoja. Hänestä kova mentaliteetti vain toistaa traumaa.

Myös lääkäri tuntee potilaana avuttomuutta

Sirkku Suontausta-Kyläinpää tiesi ha­luavansa lääkäriksi jo nuorena. Hän uskoo, että lapsuuden syöpäsairaus vaikutti ammatinvalintaan.

– Olin nähnyt jo pienenä elämän vakavan puolen ja halusin tehdä jotain tärkeäksi kokemaani.

Suontausta-Kyläinpää lähti Nepaliin lähetyssairaalaan töihin lääketieteen opintojen loppuvaiheessa. Hän suunnitteli vakavissaan kehitysmaalääkärin uraa, mutta elämä meni toistaiseksi toista tietä. Hän on työskennellyt vuosia terveyskeskuslääkärinä Hämeessä, viimeksi noin kymmenen vuotta koululääkärinä. Lääkärin kiireiseen arkeen kuuluivat myös perhe-elämän velvoitteet: lapset syntyivät lyhyenä aikana.

Hän myös opiskeli päivätyön ohella perhelääkäriksi. Jälkikäteen hän on ymmärtänyt, kuinka paljon traumamuistojen työstämisprosessi on tuonut ymmärrystä ja hyvää myös omaan työhön. Hän kouluttautui perhelääkäristä perheterapeutiksi ja kirjoitti kirjan perhesalaisuuksista.

Lapsuuden syöpäsairaus on näkynyt niin ikään kehossa. Sirkku Suontausta-Kyläinpäälle on tullut mm. useita verisuonitukoksia jalkaan niille alueille, joihin annettiin sädehoitoa. Hän on pohtinut joskus, olisiko potilaana oleminen ollut helpompaa, jos hän ei olisi lääkäri.

– Potilas tuntee aina tietynlaista avuttomuutta. Lääkäri voi myös pelätä enemmän, koska tietää enemmän kuin muut potilaat.

Selviytyjän vastuu

Sirkku Suontausta-Kyläinpää on nähnyt monenlaista potilaiden kohtelua sairaalassa ollessaan, niin hyvää kuin huonoakin. Hän on kokenut toisinaan, että on joutunut potilaana kantamaan lääkärin ammatin takia sellaista, mikä ei ole hänelle kuulunut.

– Henkilökunnan kiireen ja väsymyksen vuoksi on usein tullut tilanteita, joissa potilaita ei ole otettu tarpeeksi huomioon. Useimmiten terveydenhuolto on toiminut kuitenkin hyvin, ja sairaala-ajalta muistuu mieleen hauskojakin tapahtumia.

Suontausta-Kyläinpää sanoo olevansa potilaana helposti vähän liiankin empaattinen eikä halua olla vaivaksi, koska hän usein samastuu hoitohenkilökunnan taakkaan ja kiireeseen.

– Pitäisi osata olla potilaan roolissa ja sanoa, jos tarvitsee apua.

Suontausta-Kyläinpään sai todella vakavaksi se, kun hän tajusi olevansa vanhimpia lapsuuden syövästä selvinneitä Suomessa. Hän on ollut potilasedustajana STM:n työryhmässä, ­joka on pohtinut lapsuuden ja nuoruuden syövän sairastaneiden jälkiseurantaa ja hoitojen myöhäisvaikutuksia.

– Koen olevani jonkinlaisessa vastuussa, koska olen selvinnyt lapsuuden syöpäsairaudesta, hän tiivistää.


Kenestä on kyse

➤ Sirkku Suontausta-Kyläinpää, 51
➤ Koululääkäri, perheterapeutti ja kirjailija
➤ Asuu Hämeenlinnassa
➤ Perhe: mies ja kolme lasta
➤ Harrastukset: lukeminen, kirjoittaminen, seurakunta, laulu, luentojen pito, runoesitykset, opiskelu, kitaransoitto, matkustaminen, tanssi ja erilaiset projektit – kun ehtii.
➤ Motto: Älä pelkää varjoasi. Kun katsot sitä tarkemmin, voit löytää sieltä aarteesi.
➤ Kun löydät Rakkauden, löydät rauhan.

Teksti: Ulla Toikkanen
Kuva: Harri Nurminen

Julkaistu Lääkärilehdessä 8/14.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi