Myrkkyä, mikrobeja ja rautaa

Eläinperäisten tautien levittäjänä punkki on hyttysen jälkeen tärkein.

Myrkkyä, mikrobeja ja rautaa Kuva 1 / 1 Kuva: Mikko Kakela

Erään ensimmäisistä ja omalaatuisimmista biologista aseista kuvasi historioitsija Herodianos jo ajanlaskun kolmannen vuosisadan vaihteessa. Mesopotamialaisen Hatran kaupungin asukkaat olivat ahtaalla. Heidän muurien ympäröimä kauppakaupunkinsa oli Rooman keisari Severus Septimiuksen sotilaiden piirittämänä, ja jotain oli tehtävä. Hatralaiset keräsivät kupposiin ”Miana-luteita”, pelättyjä pikkueläimiä, ja kylvivät niitä hyökkääjien päälle. Otukset kiinnittyivät huomaamatta ihoon, imivät verta ja aiheuttivat haavaumia. Niiden syljen sisältämä hermomyrkky aiheutti jalkojen heikkoutta, joskus jopa halvaantumisen. Severus perääntyi kera linkuttavien joukkojensa ja Hatra pelastui hetkeksi.

Pienen hemofagisen ektoparasiitin herättämä väristys ja pelko ovat ulottuneet yli vuosituhansien, eikä syyttä: onhan puutiainen tunnetuista taudinaiheuttajien välittäjistä monipuolisuudessaan ylivertaisin. Tarttuessaan isäntäänsä eläin leikkaa ihoon pienen viillon, ja työntää sinne imukärsänsä. Se purskuttelee sylkeään ja verta edestakaisin, siivilöi verestä ravintoaineita ja työntää ylimääräistä nestettä takaisin isäntään. Samalla se kasvattaa painoaan jopa 250-kertaiseksi. Siinä nesteiden vaihtuessa myös punkin ruuansulatuskanavassa majailevat taudinaiheuttajat – bakteerit, virukset, sienet ja yksisoluiset – voivat vaihtaa isäntää.

Kutsumaton vieras omaan yksityisyyteemme tekee puutiaisasenteestamme ymmärrettävästi Homo sapiens -keskeisen. Eläinperäisten tautien levittäjänä punkki on hyttysen jälkeen tärkein. Borrelioosi, aivokuume, tula­remia, pilkkukuume ovat vain esimerkkejä näiden tautien laajasta kirjosta. Sairaudet eivät ­koske vain ihmisiä: pelkästään Rhipicephalus microplus ”viuhkapää”-punkin välittämät karjataudit aiheuttavat maailmanlaajuisesti vuosittain jopa 2,5 miljardin dollarin tappiot. Niitä ­estämään omalta osaltaan pyrkivät Rio Granden karjatilojen tiukkakatseiset punkkiratsastajat, the Tick Riders.

Vastustajan kanssa pärjätäkseen on hyvä ymmärtää sen taktiikka. Mitä punkilla on pelissä?

On yhä epäselvää, miksi punkki on niin otollinen varasto mikrobeille. Se kuitenkin tiedetään, että puutiaisen ja isännän välinen suhde on poikkeuksellisen tiukka ja kaksisuuntainen. Isäntäeläimen verenkierron kemokiinien on havaittu kiihdyttävän punkin immuunireaktiota, mikä rajoittaa eläimen suolistossa viihtyvän borrelia-bakteerin lisääntymistä. Interferonien rooli borrelian leviämisen rajoittamisessa onkin kiinnostava hoitokohde. Punkin syljestä löydetty kemokiiniestäjä on osoittautumassa uudenlaiseksi tulehduslääkkeeksi.

Seitsemänsadan punkkilajin genomitutkimus osoitti vastikään, että emme ole punkille vain lisääntymisen välikappale. Hemofagien ­perimästä puuttuu hemisynteesiin ja raudan ­aineenvaihduntaan vaadittavia geenejä, joten nuo elämälle välttämättömät ainesosat riippuvat täysin meistä. Veremme on punkille rautaa – ja Akilles-punkin kantapää.

Aamukasteisen heinänkorren päässä killuu toiveikas matkalainen. Ohikulkijan pehmeä ihopoimu aterioineen on sille elämän ja kuoleman kysymys. Tunnen lähes sympatiaa.

Anu Wartiovaara

Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja kliinisen molekyylilääketieteen professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 45/2021.

Oletko jo lukenut nämä?