”Ja huolt’ ei tuntis ollenkaan, jos viikset vain sais kasvamaan”

Alkuperäislöydöksiäni siteerataan vähemmän kuin sellaisia, joissa mieskollega toistaa tuloksemme, kiteyttää Anu Wartiovaara rakenteellista ongelmaa

”Ja huolt’ ei tuntis ollenkaan, jos viikset vain sais kasvamaan” Kuva 1 / 1

Kiinnostukseni aivojen tukisoluihin vei minut keskusteluun stanfordilaisen professorin Ben Barresin kanssa. Tuo yhteys oli lyhyt, sillä suureksi suruksi tämä vaikuttava tutkija menehtyi vuodenvaihteessa haimasyöpään. Ehdin kuitenkin kiinnostua henkilöstä tieteentekijän takana: hän käytti tieteellistä auktoriteettiaan tuomaan esiin naistutkijoiden akateemisessa maailmassa kohtaamia erityisongelmia. Benillä oli asiasta poikkeuksellisen vahva, henkilökohtaiseen kokemukseen perustuva näkemys: yli 40 vuotta elämästään hän oli nimeltään Barbara.

Etsiskelin Benin kirjoituksia ja haastatteluja, ja niitä löytyikin verkosta runsaasti. Hän kertoi julkisuudessa avoimesti elämänpituisesta identiteettikriisistään. Eräs tärkeä käännekohta oli, kun hän sairastui rintasyöpään, ollessaan yhä nainen. Leikkaavalta lääkäriltä hän toivoi molempien rintojen poistoa. Tämä lääketieteellisestä syystä tehty hoito oli hänelle henkisesti vapauttava, ja avasi portin, joka johti sukupuolenvaihtoon, 43-vuotiaana Stanfordin professorina. Testosteronihoito madalsi hänen äänensä, kasvatti parran, ja johti kaljuuntumiseen. Ben oli onnellinen.

Kun kollegat alkoivat nähdä Benin miehenä, hänen kohtelunsa muuttui. Hän huomasi vaikutusvaltansa lisääntyneen ja muuttuneensa tutkijana entistä vakavammin otetuksi. ”Sain sanoa lauseeni loppuun.” Hätkähdyttävän anekdootin mukaan Benin luentoa kuunnellut tutkijakollega oli kehunut esitystä vierustoverilleen, ja todennut tulosten olevan paljon vakuuttavampia kuin Barbara-siskolla.

Harvardin yliopiston dekaanin julkaistessa kirjoituksen, jossa totesi vähäisen naistutkijoiden määrän olevan seuraus naissukupuolen sisäsyntyisistä ominaisuuksista, Barres reagoi kiivaalla vastakirjoituksella, ja syytti dekaania uhrien syyllistämisestä. Ben myös vetosi sukupolvensa professoreihin, jotta kongresseissa esiintyvä seksuaalinen häirintä saataisiin loppumaan. Hän kampanjoi tutkijavirkojen tenure-track-vakinaistamispolun aikarajoituksia vastaan, sillä naisten olisi kyettävä yhdistämään perheen perustaminen tutkimustyöhön ilman merkittävää estettä urapolulle ”jopa postdoc-vaiheessa”.

Näitä amerikkalaisten nuorten tutkijoiden vaikeuksia olin itsekin todistanut työskennellessäni vuoden Berkeleyn yliopistossa. Samassa ryhmässä toimi pariskunta, joilla oli kuukauden ikäinen lapsi. Neljän viikon äitiysloma oli ohi, lapsi oli päivähoidossa kaukana yliopistolta, paikassa, johon nuorilla tutkijoilla oli varaa, ja hoidon laatu huolestutti. Nuoret tekivät töitä vuoroissa, jotta saisivat kasaan uran avaavan huippujulkaisun. Äiti pumppasi maitoa vauvaa varten varastoiden pullot taukohuoneen jääkaappiin, pullojen kyljessä teksti: ”ei kahvimaitoa”.

Sukupuolittuneita tilanteita pulpahtelee eteen yhä minullekin. Kongressia järjestäes­säni, ryhmän ainoana naisena, juuri minulta pyydetään ehdotuksia naispuhujista. Kongressin jälkeen järjestelyistä kiitetään: ”Paljon kiitoksia, professori Smith, professori Brown, ja tietysti Anu”. Alkuperäislöydöksiäni siteerataan vähemmän kuin sellaisia, joissa mieskollega toistaa tuloksemme. Tämä on rakenteellinen ongelma, sillä sitaatiot vaikuttavat merkittävästi tutkijanvirkojen ja apurahojen saamiseen. Jotta asiaan voisi vaikuttaa, se täytyy tiedostaa. Tähän pyrki Ben Barres.

Hän totesi muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa: ”I stood up for what I believed in and I like to think I made an impact, or at least opened the door for the impact to occur.” Ovi on auki, astukaamme sisään.

Otsikko on sitaatti J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runosta Vänrikki Stool.

Anu Wartiovaara

Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja kliinisen molekyylilääketieteen professori Helsingin yliopistossa.

Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 20/2018.

Oletko jo lukenut nämä?