Sairain maakunta

Olen itse taustaltani pohjoissavolainen ja tunnistan monet terveysongelmat myös omasta suvustani, kirjoittaa Sirpa Kähkönen.

Mikko Kakela
Sirpa Kähkönen
”Vaikka puhetta piisasi, sen alle kätkettiin se, mikä sydämiä ja mieliä särki.”

Olemme tänä syksynä saaneet mediasta lukea, että THL:n sairastavuusindeksin mukaan Pohjois-Savo on Suomen sairain maakunta.

Väestökato ja muu maaseudun rakennemuutos, pitkäaikaistyöttömyys, väestörakenne, koulutustaso, sosioekonominen asema – siinä muutamia syitä pohjoissavolaisten sairastavuuteen. Itäiset geenit on myös mainittu.

Olen itse taustaltani pohjoissavolainen ja tunnistan monet terveysongelmat myös omasta suvustani – syövät, verenkiertoelimistön sairaudet, mielenterveyden ongelmat. Niin isän- kuin äidinpuoleisessa suvussani on tehty kovaa työtä pienillä palkoilla, ja ravinto on pitkälle 1900-luvulle saakka ollut heikkoa.

Meillä on oltu torppareita tai teollisuuskaupungin työläisiä, on työskennelty höyrylaivoilla, on tultu evakkoon Karjalasta. Taloudelliset syyt ovat kaventaneet minua edeltävien sukupolvien mahdollisuuksia koulutukseen.

Vaikka kotikaupunkini Kuopio onkin tunnettu vilkkaana koulukaupunkina, eivät koulutusmahdollisuudet sielläkään olleet tasaveroiset ennen 1970-lukua, jolloin peruskoulu takasi maksuttoman yhdeksänvuotisen koulutuksen. Oma sukupolveni pääsi hyötymään tästä. Isovanhempani, jotka saivat tyytyä kansakouluun, toistivat minulle jatkuvasti, että koulu on suuri etuoikeus. Isoisäni on kuvannut omaelämäkerrallisissa teksteissään, kuinka vaikealta tuntui, kun varakkaiden lapset pääsivät kouluihin, hän ei. Koulutuserot ovat tuottaneet katkeruutta ja rakenteellista köyhyyttä.

Savon maakuntalaulu, Savolaisen laulu, nostaa esiin joitakin historiallisia syitä maakunnan köyhyyteen.

”Muu Suomi ellös ilkkuko, / jos meill' on hoikka kukkaro, jos köyhiks' keksittiin”, laulussa pyydetään ja kerrotaan edelleen, että samaan aikaan kun muussa Suomessa kellersi kultainen pelto, vihollinen poltti savolaisten viljan. Näin puhuttelee laulu muuta Suomea: ”Ja monta kertaa sattui niin, / kun meitä vainot löit, / kun vaimot, lapset kaadettiin / ja miehet sortui sotihin, / sä rauhan leipää söit.”

Seuraavassa säkeistössä kuvataan, kuinka Savon vanhat puut, laaksot ja vaarat voisivat kertoa vaikeista ajoista, jos niillä olisi kieli, jolla puhua. Lapsena minua värähdyttivät nuo sanat. Tunsin että maakuntani oli täynnä sanoiksi kääntymätöntä pelkoa ja surua menneistä ankarista ajoista. Niin kuin myös olivat rakkaimmat ihmiseni, isovanhempani, joita sodat ja pulat olivat koetelleet koko 1900-luvun ensi puoliskon ajan.

Miksei sairastavuus voisi osittain olla ylisukupolvista perintöä maakunnan asemasta sotatantereena, iskujen vastaanottajana? On tärkeää muistaa myös se, että Itä-Suomi menetti niin Venäjän vallankumouksen kuin toisen maailmansodankin takia merkittäviä kauppareittejään ja tärkeitä kaupunkejaan, kun itäraja piirrettiin uudelleen. Ja 1990-luvun alun laman ja Neuvostoliiton romahduksen myötä Pohjois-Savo otti vastaan kovia iskuja, kun esimerkiksi viennille vahvasti rakennetut vaatetus- ja elintarviketeollisuus joutuivat rakennemuutoksen kouriin. Olin itsekin 1980-luvun alussa kesätyössä Lihakunnassa pakkaamassa salamitankoja pahvilaatikoihin, joiden määränpää oli Leningrad.

Karjalaiset kuvataan maakuntakliseissä vilkkaiksi ja savolaiset kieroiksi. Savolainen kierous on tosiasiassa joustavaa varovaisuutta; tutkaillaan tulijaa, tunnustellaan, ”huastatellaan”. Niin on totuttu toimimaan, kun on asuttu hajallaan ja vainot ovat vierineet yli. Vaikenemisen kulttuuri on hyvin tuttu minullekin. Vaikka puhetta piisasi, sen alle kätkettiin se, mikä sydämiä ja mieliä särki.

”Jos kielin voisi kertoa / näkönsä vanhat puut / ja meidän vaarat virkkoa / ja meidän laaksot lausua / sanella salmein suut” . Kuunnelkaa! Savossa metsät ja vedet humisevat ihmisten suuria suruja.

Sirpa Kähkönen

Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?