Sielun peili

Lämmin katse ja pari ystävällistä sanaa edellyttävät jaksamista, mutta eivät vie enempää aikaa kuin esineellinen kohtelu, kirjoittaa Päivi Hietanen.

Sielun peili Kuva 1 / 1

Hugo-poika pitää piiloleikeistä kuten parivuo­tiailla on tapana. Hän on antanut leikille nimen ”Eyes”. Lapselle piilosilla olon merkitys tiivistyy siis siihen, etteivät leikkijät näe toistensa silmiä. Poika juoksee sohvan taakse, hetken arvoituksellisuus virittää ilon ja lopulta riemun, kun katseet taas kohtaavat. On tärkeää tulla löydetyksi.

Katse on varhaisen vuorovaikutuksen ydin eikä menetä merkitystään myöhemminkään ihmisten välisessä kohtaamisessa. Äidin ja isän katse kutsuu vauvan elämään ja luo uskoa siihen, että tulevaisuudelta on odotettavissa jotain hyvää. Myöhemmin katsekontaktin määrän ja luonteen on havaittu olevan vahvasti yhteydessä ihmissuhdetaitoihin. Teemme sekunnin murto-osassa päätelmiä toisen tunteista ja siitä, voiko tähän uskoa. Vakaa ja avoin katse herättää luottamusta. Macronin on sanottu päätyneen asemaansa paljolti siksi, että hänen kasvonsa ovat avoimet ja silmät sepposen selällään keskittyen puhekumppaniin silloinkin, kun ympärillä kuhisee suuri määrä muuta väkeä. Pälyilevä ja katsekontaktia välttelevä kansanjohtaja sen sijaan saa naapurimaiden puolustusmäärärahat nousuun.

Kasvoihin katsoessamme kohdistamme huomiomme erityisesti silmiin. Niiden liikkeistä ja katseen suuntaamisesta päättelemme, mistä toinen on kiinnostunut. Ketä esimies työyhteisössä arvostaa? Pelkääkö kollega jotakuta? Häpeääkö potilas avutonta tilaansa? Katseesta ar­vioimme myös ihmisen pätevyyttä ja rohkeutta. Lääkärin ja hoitajan rauhallinen katse kertoo ahdistuneelle ihmiselle, että sairaus on työntekijöille tuttu, tilanne on hallinnassa. Täällä tiedetään, mitä tehdään. Myös ruumiin asennot, etäisyydet ja puheen sävyt tulevat tulkituiksi. Sanaton viestintä saa keskeisemmän merkityksen ihmisen sairastuessa. Aivan kuin pieni lapsi, ahdistunut ja väsynyt aikuinen tavoittaa paremmin katseen ja kosketuksen kielen. Tunnelmat painuvat mieleen.

Monet sairaudet ja niiden hoidot muuttavat ulkomuotoa. Kasvoja mutiloiva leikkaus, syto­staattihoidon aiheuttama kaljuus, lääkkeiden turvottamat kasvot ja sairauden kuihduttama ruumis keräävät kanssaihmisten kauhistuneita ja hämmentyneitä katseita. Joskus päät kääntyvät pois ikään kuin sairasta ei olisi olemassa. Monelle sairaala on turvapaikka, jossa kohdataan työntekijöiden hyväksyvä katse ja kosketus. Arvostava peili on meille kaikille tärkeä jokaisena elämän päivänä, mutta erityisesti silloin, kun mieli on haavoittuva ja häpeälle altis.

Sukulainen päätyi pari viikkoa valvottuaan halvausoireiden ja hermosäryn vuoksi sairaalaan. Leikkausyötä seuraavana aamuna kiersi lääkäri, joka ei katsonut potilaita silmiin eikä esitellyt itseään. Hän astui sisään vauhdikkaasti, luki vain potilastietoja ja kysyi: ”Onko kipua?” Vastauksen saatuaan hän lausui: ”Kotiin tänään”. Sama toistui vieruskaverin kohdalla, jolle oli juuri tehty aivokasvainoperaatio. Leikkaustulos oli kuulematta, tai ainakin ymmärtämättä. Hoitaja teki jälkeenpäin pahoittelukierron. Tapahtuma varjosti sukulaisen sairaalakäyntiä, vaikka hoito oli muutoin ensiluokkaista. Professori Riitta Hari onkin kirjoittanut siitä, miten herkästi aivomme reagoivat huonoihin kokemuksiin. Kielteiset tunteet synkronoivat aivojen tarkkaavaisuusverkostoa erittäin voimakkaasti. Yksi negatiivinen kohtaaminen vaatii neutraloituakseen useita hyviä.

Lämmin katse ja pari ystävällistä sanaa edellyttävät jaksamista, mutta eivät vie enempää aikaa kuin esineellinen kohtelu. Lapsikin sen tietää, että löydetyksi tuleminen, katseiden kohtaaminen, on tärkeää.

Päivi Hietanen

Kirjoittaja on syöpälääkäri ja psykoterapeutti, joka inspiroituu ihmisistä ja keskusteluista sekä suurkuluttaa mediaa.

Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 7/2018.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi