Ei ole olemassa niin merkittävää asiaa, jota poliittinen keskustelu ei kykenisi upottamaan ehtojen, linjausten, vaatimusten, sopimusten ja merkityksettömien yksityiskohtien virtaan. Noihin sedimentteihin on hautautunut myös se perussyy, joka sai Kataisen hallituksen asettamaan itselleen tehtäväksi remontoida Suomen kuntarakenne ja samalla niin terveyden- kuin sosiaalihuolto.
Kyse on siitä, että Suomen täytyy uudistua. Väestö- ja elinkeinorakenteemme kehittyvät tavalla, joka tekee nykyisenlaisen Suomen mahdottomaksi. Poliittinen puhe kääriytyy hyvinvointiyhteiskunnan turvaamiseen. Suoremmin sanottuna rahat loppuvat kesken. Meillä ei ole tulevaisuudessa varaa pyörittää nykymuotoista julkista sektoria.
Julkisten palvelujen rapautuminen ei ole mikään tulevaisuuden uhkakuva, vaan raakaa todellisuutta jokaiselle, joka uskoo silmiään ja korviaan. Vaikka talous kääntyisi vastoin ennusteita jyrkkään kasvuun, maksajia on pian kerta kaikkiaan liian vähän.
Muutos tapahtuu joko hallitusti vaihtoehtoja pohtien tai kriisin kautta ilman vaihtoehtoja. Nykyinen hallitus rakensi ohjelmansa olettaen, että meillä on vielä aikaa keskustella yhteiskunnan perusrakenteisiin ulottuvista ratkaisuista. Hallituksen lähtökohta oli vastuullista politiikkaa etenkin, kun tiedossa oli vain poliittisesti hankalia päätöksiä.
Pian asiat lähtivät kuitenkin väärille raiteille. Aikanaan selviää, olivatko syynä ennen aikojaan piirretyt kuntakartat vai jokin muu ärsyke, mutta vakavasta keskustelusta ei ole tullut mitään. Näyttää siltä, että hallitus hakkaa päätään umpikujan takaseinään, kun sen edessä ovat vakavimmat yhteiskunnalliset haasteet sitten 90-luvun laman. Muu Suomi katselee näytöstä perin pohjin hämmentyneenä.
Kunta- ja sote-uudistukset kietoutuvat toisiinsa. On vaikea kuvitella, että toinen voisi onnistua ilman toista. Näennäistemppujen riski kasvaa, kun poliittinen paine saada aikaan edes jotakin näkyvää voimistuu. Hallituksen julkinen sekoilu sairaanhoitopiirien tulevaisuudesta varoittaa tällaisesta. Pahin vaihtoehto on, että terveydenhoidossa päädytään korjaamaan ehjää puuttumatta todellisiin ongelmiin.
On aina mahdollista saada aikaan hallinnollisesti näyttävä muutos, joka aiheuttaa vain lisää huolta, työtä ja kustannuksia. Näitä terveydenhuollossa toimivat eivät ansaitse eivätkä tarvitse. Toisaalta valmiutta perusteltuihin uudistuksiin on varmasti, kunhan asianosaiset tulevat kuulluiksi. Tämän pitäisi olla modernissa yhteiskunnassa itsestään selvää, mutta toisin on käynyt. Hallitus ei halua rakentaa politiikkaansa tiedon ja asiantuntemuksen pohjalle, mistä esimerkiksi THL:n sote-suunnitelmaan jättämä eriävä mielipide vahvasti todistaa.
Jälkiviisaudella voi arvioida, että ruotsalaistyyppinen diskuteeraus olisi ollut hallituksen voimapolitiikkaa tuloksellisempi tapa rakentaa uudistuksia. Keskustelu vie aikaa, mutta seuloo esiin kestävimmät ajatukset ja sitouttaa tuloksiin. Näin päätöksillä on hyvät eväät toteutua.
Unelmoiden voi kuvitella, miltä tuntuisi, jos poliitikkomme puhuisivat ihmisten jokapäiväiseen elämään ja turvallisuuteen vaikuttavasta terveydenhuollon uudistuksesta samalla vakavuudella kuin turvallisuuspolitiikasta. Keskustelussa uudesta turvallisuuspoliittisesta selonteosta eduskunnassa on ilmaistu suurta huolta alan rahoituksen turvaamisesta vuoden 2015 jälkeen. On esitetty, että tämä tärkeä asia tulisi hoitaa konsensushengessä kuntoon jo ennen seuraavia vaaleja.
Samat päättäjät pitävät luonnollisena, että terveydenhuollon ja sosiaaliturvan tulevaisuus on vapaasti kaiken kokoisten ja väristen poliittisten intohimojen riepoteltavana.
Hannu Ollikainen
vastaava päätoimittaja
Lääkärilehti
Julkaistu Lääkärilehdessä 7/13.
