Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty

Jos kilvoittelu yhteisen hyvän puolesta muuttuu kilpailuksi vallasta ja omasta hyvästä, huonosti käy, pohtii arkkiatri Risto Pelkonen.

Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty Kuva 1 / 1

Maallisen viisauden tohtori Jaakko Juteini julkaisi 200 vuotta sitten isänmaallisen runon, joka päättyy lastenlauluna tuttuun kansansävelmään ”Arvon mekin ansaitsemme”. Runon hyveet ahkeruus ja velvollisuuden tunto, luonnon kunnioitus, opillinen ja sydämen sivistys ovat ikiaikaisia.

Arvot ovat omantunnon kaltaisia moraalisia tienviittoja. Vanhan kansan elämänkokemuksesta kumpuava viisaus on samankaltaista hiljaista tietoa, joka siirtyy sukupolvesta toiseen. Moraaliset arvot ovat siten ihmisyyden ydintä ja osa genomiamme. Lääkärinetiikan normit ovat samalla tavalla jalostuneet aikojen saatossa sukupolvien välisessä dialogissa erehdysten ja oppimisen kautta.

Näin on aina ollut. Entä nyt? Onko kato käynyt arvotarhassa, kun taloudellisen hyödyn eetos on asettunut taloksi? Ei arvoista ole puutetta, päinvastoin. Ongelmana on keskenään ristiriitaisten arvojen runsaus ja niiden välineellistyminen. Aate ei sellaisenaan ole arvokas, vaan väline jonkin toisen tavoitteen saavuttamiseksi. Näin on tainnut käydä siinä suuressa reformissa, jossa terveydenhuollon palvelujärjestelmää rukataan uuteen asentoon. Puhetta riittää ja tekstiä syntyy, mutta missä ovat sanat terveys ja hyvinvointi, kärsimys ja kuolema, hoito ja hoiva? Kilpailu ja kestävyysvaje, valintapakko ja omavastuu, virtualismi, digitalismi ja robotismi ovat nyt sanoista suurimmat.

Antakaa anteeksi apeat ajatukseni. En väheksy urakan suuruutta, mutta kysyn, miksi pitää ottaa näin suuri riski ja myllertää koko maisema. Eikö palvelujen nykyiset puutteet olisi voitu korjata pienemmilläkin rukkauksilla?

Jos kilvoittelu yhteisen hyvän puolesta muuttuu kilpailuksi vallasta ja omasta hyvästä, huonosti käy. Jos solidaarinen yhteisvastuu siirretään itse kunkin omalle kontolle, syntyy eriytymisen ilmiö – siis juuri se ilmiö, joka oli suursiivouksen lähtökohta.

Psykiatrian keskuksessa rakennettu virtuaalinen mielenterveystalo on oivallinen idea, hyvä tietolähde ja monelle tärkeä pistäytymispaikka. Onneksi olkoon. Mielensä pahoittaneelle se ei tietenkään riitä. Sielun saloja voidaan käsitellä vain kasvokkain kahden ihmisen kesken reaalimaailmassa. Robotitkin ovat mainioita teknisiä apuvälineitä, mutta ilman myötäelämisen lahjaa niistä ei ole parantajiksi. Kun ihmisen omakuva, selfie, syntyy kehon eri puolille asetettujen antureiden antamista viesteistä, minuus, minä tai itse on yhtä aikaa subjekti ja objekti. Terveys on eheyden kokemista, monitorointi eheyden pilkkomista.

Toivo on nyt omissa käsissämme; tieteen edistymisessä ja elinikäisessä oppimisessa, hyvän tavoittelussa, vahingon välttämisessä ja keskinäisessä toveruudessa. Kaikessa siinä, mitä kutsutaan ammatilliseksi sivistykseksi. Meistä lääkäreistä riippuu, miten tässä käy.

Kun maailma muuttuu kaikilla elämän alueilla nopeammin kuin koskaan aikaisemmin, ottakaamme ajasta vaarin. Siksi kysyn, eikö lääkärien pitäisi rakentaa tutkimukseen ja tietoon, luovaan ajatteluun ja vapaaseen dialogiin pohjautuva oman alamme ajatuspaja. Se keräisi tutkittua tietoa, laatisi analyysejä ja synteesejä, etsisi heikkouksia ja loisi vahvuuksia. Pajassa taottaisiin tulevaisuutta vaalikausien yli ja pidettäisiin poliittinen päätöksentekijä hereillä. Se olisi lääkärikunnan syntymäpäivälahja ja palvelulupaus satavuotiaalle Suomelle.

Kirjoittaja:
Risto Pelkonen
arkkiatri

Pääkirjoitus Lääkärilehdestä 1–2/2017.

Oletko jo lukenut nämä?