Luonnollinen ja arvokas kuolema

Luonnollisen kuoleman lähestyessä ei pitäisi tehdä epäluonnollisia kuoleman estämispyrkimyksiä, vaan keskittyä arvokkaan kuoleman mahdollistamiseen, kirjoittaa Marina Erhola.

Luonnollinen ja arvokas kuolema Kuva 1 / 1

Olen seurannut muutaman läheiseni odotetun kuoleman yhteydessä käsittämättömän monimutkaisia, jopa arvokasta kuolemaa halveksivia temppuja. On vaikea käsittää, miten arvokas kuolema riistetään lähettämällä kuoleva potilas kiertelemään ambulanssissa paikasta toiseen tai elvyttämällä lähes 100 vuoden iän saavuttanutta jo monisairasta henkilöä. Luonnollisen kuoleman lähestyessä ei pitäisi tehdä epäluonnollisia kuoleman estämispyrkimyksiä, vaan keskittyä arvokkaan kuoleman mahdollistamiseen.

Suomessa kuolee vuosittain noin 50 000 henkilöä, näistä valtaosa ikäluokissa 80–84-vuotiaat ja 85–89-vuotiaat. Kuolinpaikka on useimmiten terveydenhuollon toimintayksikkö, harvemmin sosiaalihuollon yksikkö tai yksityisasunto.

Suomalaiset suunnittelevat yleensä elämäänsä tarkoin. Lapsesta asti arjen rytmi on hyvin suunniteltu. Tahtia määräävät joko yksilön omat toiveet ja tavoitteet tai lähiomaisten tai esimerkiksi työyhteisön vaatimukset. Suunnitelmallisuus tarkkoine päivämäärineen ja kellonaikoineen määrittää arkea.

Sen sijaan harva meistä suunnittelee omaa kuolemaansa. Terveydenhuollon ammattilaisetkin kokevat kuoleman usein tappiona modernille lääketieteelle. Omaiset ja läheiset osallistuvat tiiviisti kanssamme arjen ja elämisen suunnitteluun. Kuoleman suunnittelu koetaan usein vieraaksi, vaikka kuolema on yhtä yleinen tapahtuma kuin syntymä. Kaikki elävänä syntyneet myös kuolevat.

Kuolemaan liittyvä kulttuurimme on muuttunut hyvin etäiseksi. Kuolemaan suhtaudutaan yhtä aikaa suurella mielenkiinnolla ja toisaalta siihen halutaan pitää etäisyyttä. Mielenkiinto näkyy mm. siinä, että kuolema jo pelkkänä otsikkona myy, kuten luonnonmullistukset, sodat, terroriteot ja onnettomuudet. Tiedotusvälineissä esiin tuleva kuolema kiinnostaa ihmisiä, koska se on turvallisen matkan päässä jokaisesta itsestään.

Suomessa jokaisella on oikeus suunnitella omaa elämäänsä, mutta samalla hänellä on oikeus ilmaista oma tahtonsa myös kuolemansa suhteen terveydenhuollon ammattilaisille ja omaisille. Tähän on olemassa useita eri keinoja.

Hoitotahto voidaan ilmaista joko suullisesti tai kirjallisesti. Potilaslain 8 pykälän mukaan potilaalle on annettava hänen henkeään tai terveyttään uhkaavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen hoito, vaikka potilaan tahdosta ei tajuttomuuden tai muun syyn vuoksi voi saada selvitystä. Kuitenkin jos potilas on aikaisemmin vakaasti ja pätevästi ilmaissut hoitoa koskevan tahtonsa, sitä pitää kunnioittaa. Potilaalla on täysi oikeus kieltäytyä hoidosta sen jälkeen, kun hän on saanut hoitohenkilökunnalta tiedon kieltäytymisen merkityksestä hänen terveyteensä.

Hoitotahdon kirjallista muotoa kutsutaan hoitotestamentiksi. Se on vapaamuotoinen asiakirja, jolla henkilö voi esimerkiksi ilmoittaa, haluaako hän elämäänsä jatkettavan tilanteessa, jossa toipuminen ei ole mahdollista. Hoitotahto on hyvä laatia kirjallisena, sillä se helpottaa hoitavan henkilökunnan ja erityisesti omaisten tilannetta. Kun hoitotahto on kirjallisessa muodossa, ei omaisten tarvitse olla epätietoisia siitä millaisia ratkaisuja heidän läheisensä olisi mahdollisesti halunnut. Tämä osaltaan vähentää omaisten mahdollista keskinäistä erimielisyyttä hoitovalintojen suhteen.

Terveydenhuollon tietojärjestelmien kehitys mahdollistaa nyt aivan uusia tapoja tallentaa hoitotestamentti. Sen voi tehdä myös kaikille avoimessa Kanta-arkistoon liittyvässä Omakanta-palvelussa, jossa dokumenttia pääsee myös muuttamaan. Hoitotahdon olemassaolosta on lisäksi syytä informoida läheisiä ja terveydenhuollon henkilökuntaa. Tämä siksi, että käytännössä hyvä, arvokas kuolema kohtaa terveydenhuoltojärjestelmässä myös muita, kilpailevia tavoitteita.

Ns. elvytyskielto, DNR (do not resuscitate) on lääkärin tekemä hoitolinjaus, joka tapahtuu neuvottelussa potilaan ja/tai hänen lähiomaistensa kanssa. Termi on itsessään rajaava ja voi sen vuoksi olla omaisille vaikeasti lähestyttävä. Vähemmän käytetty mutta kielelliseltä luonteeltaan toisenlainen AND tai SLK (allow netural death, salli luonnollinen kuolema) on helpommin lähestyttävä. Jos lääkäri käyttää omaisten kanssa neuvotellessaan DNR-termiä, on lopputulema varmasti toisenlainen kuin käytettäessä AND-termiä.

Kumpikaan näistä termeistä oikein käytettynäkään ei sinällään takaa arvokasta kuolemaa. Siihen vaikuttavat monet muutkin tekijät. Arvokkaan kuoleman edesauttaminen ei ole ylivoimaisen vaikeaa. Siihen voi vaikuttaa itse kukin. Jokainen pysähtymällä pohtimaan omalta osaltaan kuolemaa, omaiset keskustelemalla toistensa kanssa, terveydenhuollon ammattihenkilöt keskustelemalla potilaan kanssa ja tekemällä asianmukaiset merkinnät sairauskertomukseen.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

1. Kuolemansyytilasto 2014. Tilastokeskus.
2. Saattohoito ja arvokas kuolema (opetuspuhe). Isä Andrei Verikov. www.ortodoksi.net/index.php
3. Elämän loppuvaiheen hoito. Valvira.
4. Kuoleman rajoilla sairaalassa. Sofia Sarivaara. Pro gradu tutkielma. Helsingin yliopisto, valtioteiteellinen tiedekunta.
5. DNR, DNAR, or AND? Is Language Important? Joseph L Breault. Ochsner J. 2011 winter; 11(4): 302–306.

Marina Erhola
Kirjoittaja on LT ja keuhkolääkäri. Hän on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylijohtaja.

Lue myös:
Eutanasia, hoitotahto vai kuolemantapavalmennus?
Miten keskustella, jos potilas ei halua?
Miksi elvytyskielto herättää niin voimakkaita tunteita?
Mummoa kyydissä

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi