Asperger ja small talkin vaikeus

En koskaan ehdi tutustua kehenkään kun jo jään kaiken ulkopuolelle, kirjoittaa Tiia-Maria Tuominen.

Asperger ja small talkin vaikeus Kuva 1 / 1

Small talk – niin pieni, mutta niin tärkeä asia. Jos sitä ei osaa, jää ikuiseksi sivustakatsojaksi. Se on osa Aspergerin oireyhtymään kuuluvia sosiaalisia hankaluuksia. Minulle kyvyttömyys kevyeen small talkiin ja siihen paljon puhuttuun läpän heittoon on aiheuttanut paljon harmia läpi elämäni.

Jos joku avaa kanssani keskustelun vaikka ilmoista, vastaan kyllä, mutta mitä sen jälkeen pitäisi tehdä? Tai kun tuttava kysyy, olenko käynyt katsomassa hänen tauluaan näyttelyssä. Minä vastaan kohteliaasti, että kyllä olen ja että taulu on hieno. Mutta tuttava odottaa selkeästi, että lisäisin vielä jotain. Mutta mitä? Ihan mitä vain, tiedän sen, mutta en keksi mitään sanottavaa. Aihe on käsitelty ja se siitä. Jos toinen ei anna uutta aihetta, en osaa minäkään jatkaa, ja keskustelu on päättynyt.

Olen kärsinyt tästä kovasti ja moitin itseäni siitä aina, kun olen ihmisten joukossa. Yritän pakottaa itseni keksimään puhuttavaa mikä on henkisesti rankkaa. Kaikista eniten minua uusien ihmisten tapaamisessa pelottaa se, että taas se tapahtuu. Etten tälläkään kertaa keksi mitään sanottavaa ja olen tylsä.

Joidenkin kanssa on toki helpompi puhua, ja keskustelu kulkee itsestään. Tämä vaatii kuitenkin toiselta osapuolelta hieman enemmän. Mutta en koskaan oikein ehdi tutustua kehenkään, kun jo jään kaiken ulkopuolelle. Yleensä minua aletaan pitää tylsänä ja hiljaisena jo tutustumisvaiheessa. Moni ei usko, että mielessäni liikkuu paljon mielenkiintoisia ajatuksia, joita en vain osaa sanoa ääneen.

Small talkin avulla tutustutaan ja muodostetaan tuttavuuksia. Minä osaan hahmottaa vain yhden ihmisen kerrallaan, jolloin ryhmät ovat kauhistukseni. Siedätyshoito ei auta. Minua ollaan aina työntämässä kaikenlaisiin ryhmiin. Olen ollut vaikka minkälaisissa kerhoissa, harrastuksissa ja kouluissa pienestä asti – kokemusta kyllä löytyy. Ainoa hyöty siedätyshoidosta on ehkä se, ettei ulkopuolisuus enää tule yllätyksenä. Tosin aiempien negatiivisten kokemusten vuoksi olen entistä enemmän varuillaan, kun tapaa uusia ihmisiä.

Jos jotakuta puree vaikkapa koira, häntä saatetaan siedättää tapaamalla koiria. Mutta jos koira kerta toisensa jälkeen puree uudelleen ja sen tietää jo etukäteen, hoitokeino ei tehoa. Minua on koitettu siedättää niin paljon kaikkien ammattiauttajien toimesta, mutta ennemminkin se on vain pahentanut tilannettani. Epäonnistuneen siedätyksen ansiosta olen tuntenut itseni vieläkin taitamattomammaksi. Minun tapauksessani paras keino olisi saada elää omalla tavallani ilman ylimääräistä stressiä ryhmästä.

Olen aina toivonut, että jossain vaiheessa muuttuisin ja oppisin small talkia. Toki sitä voi oppia ja olen oppinutkin, mutta ei se silti onnistu kovin hyvin. Jaksan pitää roolia yllä hetken, mutta se uuvuttaa minua.

Pitäisikö sitten hyväksyä itsensä näin ja tyytyä siihen että jää yksin? Yksinolo ei ole minulle ongelma, mutta maailmassa on niin paljon mukavia ihmisiä, joihin olisin halunnut tutustua. Haluaisin tavallaan olla osa yhteisöä, mutta en osaa. En ole silti luovuttanut, vaan toivoin vielä löytäväni tasapainon itseni ja muiden välillä.

Tiia-Maria Tuominen
Kirjoittaja on 23-vuotias kuvataiteiden ja kiinan kielen opiskelija, jolla on todettu aspergerin oireyhtymä. Hän haluaa levittää tietoa oireyhtymästä ja nähdä paljon maailmaa.

Lue myös nämä Tiia-Maria Tuomisen kirjoitukset:
Asperger tekee arjesta suoritusta
Asperger suoritusyhteiskunnassa
Asperger-diagnoosi ei määritä koko identiteettiäni

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi