Tapasin vuosia sitten työtoverini lapsineen Auroran sairaalassa. Oli kesä ja minulla on päälläni valkoinen puuvillajakku. Työtoverini pieni poika purskahti itkuun heti nähdessään minut. Äitinsä alkoi anteeksipyytäen selittää, että poika pitää kaikkia valkotakkisia lääkäreinä, joiden toimet ovat pojan monien kokemusten perusteella epämiellyttäviä. Sairaala jo itsessään pelotti lasta.
Tapaus tuli mieleeni vastikään, kun kerroin toiselle työtoverilleni käyväni silloin tällöin ihan muuten vain kahvilla Kirurgisen sairaalaan kahvilassa, kotini on näet ihan lähellä. Paikan valinta herätti melkoisesti ihmetystä, vaikka selitin, että palvelu on mitä miellyttävintä, miljöö vuonna 1888 valmistuneessa vanhassa rakennuksessa hieno ja hinnatkin kohtuulliset.
Jäin miettimään symbolisoiko sairaala aikuistenkin mielikuvissa enemmän kipua ja kärsimystä kuin toivoa ja paranemista. Tunteet varmaan jakautuvat tässäkin yhtä paljon kuin muutoinkin elämässä.
Haastattelin joku aika sitten vakavasta sairaudesta kärsivää naista, joka oli joutunut ja joutui viettämään usein pitkiä aikoja sairaalassa. Ei sairaalan joutuminen tietenkään ollut hänellekään pelkästään hyvä asia. Silti tuttu osasto ja ennen kaikkea tietysti tutut hoitajat tekivät käynneistä aina kuitenkin turvallisen ja myönteisen kokemuksen. Olennaista oli hyvän hoidon ohella ystävällinen kohtelu.
Omaa neutraalia suhtautumistani Kirurgiseen sairaalaan kahviloineen auttaa tietysti, etten ole sen potilas mitä nyt käyn labrassa verikokeissa. Syöpäklinikkaan kävellessäni sydämeni vapisee ihan toiseen tahtiin.
Pikkuisen haikailen muistelen rintasyöpäkontrollejani, jotka olivat vajaa 10 vuotta sitten vielä Naistenklinikassa. Tai siis haikailen käyntejä naistenklinikan kahvilassa. Mistään ei näet saa niin paljon toivoa sieluunsa ja iloa sydämeensä kuin katsellessaan vastasyntyneitä vauvoja, joita vanhemmat kahvilan pöydän ääressä yhdessä ihailevat.
Hyvää äitienpäivää!
Leena Mallat
Kirjoittaja on Viva-lehden toimittaja, joka on sairastanut rintasyövän ja lymfooman.
