Bipolaarihäiriön vähävirikkeinen hoito oli vaikea kokemus

Hoidon toteutus täytyy harkita yksilöllisesti potilasta kuunnellen, toteaa Maaria Oikarinen.

Bipolaarihäiriön vähävirikkeinen hoito oli vaikea kokemus Kuva 1 / 1

Minulla on 2010 diagnosoitu ykköstyypin ­bipolaarihäiriö. Sairauteni on maniapainotteinen, ja sen kulku on aika säännöllinen: syksyllä (hypo)mania, talvella masennus, keväällä (hypo)mania, kesällä masennus.

Lääkitys puree paremmin masennusjaksoihin, joten niiden kanssa yleensä pärjäilen. Mania taas on vienyt minut näinä vuosina neljä kertaa sairaalaan. Psykoottisia oireita minulla ei kuitenkaan ole ollut. Olen sairaudentuntoinen ja hakeudun hoitoon vapaaehtoisesti, sillä tiedän, että muuta ei ole tehtävissä siinä kohti, kun mania muuttuu dysforiseksi. Mielestäni osaan melko hyvin arvioida ja analysoida omaa ­tilannettani.

Kuten käytäntöön kuuluu, hoitoni on ollut vähävirikkeistä suljetulla osastolla. Alkuvaihe osastolla on aina todella hankala. Vapaa liehuminen loppuu, ja asiat, joita voi tehdä, ovat minimissä. Olen ­sitä mieltä, että vähävirikkeinen hoito on tarpeellista ja välttämätöntäkin. Hoidon toteutus täytyy kuitenkin harkita ­yksilöllisesti potilasta kuunnellen. Liiallinen tiukkuus voi sairastuttaa enemmän ja pidentää hoitoaikaa huomattavasti. Kuvaan tässä kahta kokemustani.

Tyytyväisenä kotiin ensimmäiseltä hoitojaksolta

Ensimmäisellä kerralla (kevättalvi 2015) hoitoni kesti kolme viikkoa. Koin, että minua kuunneltiin ja oikeuksiani kunnioitettiin. Sain nopeasti puolen tunnin ulkoiluluvat, myöhemmin tunnin. Minulle ulkoilulla on hyvin tervehdyttävä vaikutus.

Sain tuoda kotoa askartelutarvikkeita; pienten paperisommitelmien teko oli olennainen osa päiväohjelmaani, mihin minua jopa kannustettiin, koska hoitohenkilökunta näki, kuinka rauhallisesti pystyin keskittymään askarteluun. Puhelimen ja tietokoneen käytöstä neuvoteltiin yhdessä. Pian pääsin myös toviksi kuntosalille ja kirjastoon.

Minulla oli sopivasti tekemistä, ja pystyin itse säätelemään tekemisen määrää. Yksi ylilyönti kyllä tapahtui: ­onnistuin tilaamaan nettikaupasta kalliin laukun ja kengät. Mutta en tilannut kahtakymmentä enkä joutunut velkoihin. Näissä olosuhteissa mieleni rauhoittui suhteellisen nopeasti. Kotiuduin tyytyväisin mielin, ja melko pian pystyin tervehtyneenä palaamaan tavalliseen ­arkeeni.

Masennus ja työkyvyttömyys toisen hoitokerran jälkeen

Toinen hoitokerta (alkusyksy 2016) olikin sitten tyystin toisenlainen. Lähtö­tilanteeni oli osastolle tullessa saman­lainen kuin edellisellä kerralla, osastokin oli sama. Mutta lääkäri oli vaihtunut ja samalla koko hoidon linjaus, siltä vai­kutti. Lääkkeitä annettiin reippaasti ja ­virikkeitä kitsaasti. Aluksi sain ulkoilla ainoastaan valvottuna vartin kerrallaan. Olin kuvitellut, että saisin tehdä käsitöitä, mutta virkkaustyöni luovutettiin minulle vain puoleksi tunniksi päivässä ­(kyse ei ollut siitä, että esimerkiksi koukkua olisi pidetty vaarallisena, vaan toiminta sinänsä nähtiin ”kiihdyttävänä”).

Tietokonetta ja puhelinta sain pitää puoli tuntia päivässä. Papereissani on merkintä, että 9. sairaalapäivän kohdalla YMRS-pisteet olivat laskeneet huomattavasti: alkutilanne 26, nyt 11. Tiukat rajat pidettiin silti yllä. Kun yritin pyytää huojennuksia, papereihin kirjattiin, että olen ”vaativa ja kriittinen”. Edellisellä hoitojaksolla näistä asioista oli sovittu hyvässä yhteisymmärryksessä. Nyt aloin kokea olevani kafkamaisessa ansassa.

Muutaman päivän kuluttua oli ”tullut ahdistuneisuutta ja vauhdikkuutta”. Se, miten vauhdikkuus oli ilmennyt, ei tule ilmi papereista, eikä sitä myöskään selitetty minulle hoitokokouksessa. Muuta en keksi kuin sen, että olin puhunut ja nauranut kovaan ääneen muiden potilaiden kanssa. Ahdistunut olin, todella, ja tämä johtui juuri virikkeiden vähyydestä, mitä yritin kovasti tapaamisessa tuoda esiin. Olisin halunnut vaikkapa kuunnella musiikkia omalta tieto­koneeltani. Tilan, jonka rauhoittava musiikki olisi voinut täyttää, valtasivat ­ahdistavat muistot ajalta, jolloin olin ­hyvin vakavasti masentunut – tähän pelkäsin nyt luisuvani. En tullut kuulluksi.

Odotin helpotusta tilanteeseen, mutta sain päinvastaista: minut määrättiin viikon ”sisähoitoon”. Olin siis käytännössä pakkohoidossa. Kokouksen jälkeen itkin tilannetta äidilleni puhelimeen. Hoitaja tuli huutamalla vaatimaan luurin kädestäni, koska oli kulunut minuutti yliaikaa.

Vielä toisen kerran vauhdikkuuden väitettiin lisääntyneen. Sain valita, otanko lisää ketiapiinia vai vähennetäänkö ­virikkeitä. Valitsin ensimmäisen, mikä teki minusta seiniä päin kävelevän zombin. Putosin tuolilta ja kaaduinkin pari kertaa. Kierrokset toki laskevat tainnutuslääkityksellä, mutta tämä raju toimenpide vie helposti depression puolelle.

Jouduin viipymään sairaalassa kuusi viikkoa. Kotiin päästessäni olin traumatisoitunut ja masentunut. Koin, että minut oli murrettu henkisesti. Olin työ­kyvytön melkein neljä kuukautta. Oli vaikea päästä yli kokemuksesta, että minua ei kuunneltu. Olisipa edes hitusen luotettu siihen, että olen oman sairauteni asiantuntija.

Maaria Oikarinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen ­taidemaalari. Häneltä on juuri ilmestynyt romaani Lucian silmät, joka käsittelee kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Kuva: Mikko Käkelä

Juttu on julkaistu Lääkärilehdessä 13/2017.

Oletko jo lukenut nämä?

  • Kehityksen viivästymä olikin AGU-tauti

    Meille kerrottiin, että kannattaisi nauttia tästä ajasta, kun tytär on vielä oma itsensä. Teini-iässä taantuminen alkaisi vauhdilla.

    Uutiset 24.2.2018
  • "Kaikesta voi selvitä"

    Akromegaliaa ­sairastava Anu Herala etsi 15 vuotta syytä hämmentäville oireille: miksi kädet ja jalat kasvoivat, ääni madaltui ja tajuttomuus­kohtaukset vaivasivat.

    Uutiset 22.11.2017
  • Autoilu loppui niihin valoihin

    Jari Liinkangas ­kuuntelee musiikkia mieluiten keikoilla kavereiden kanssa. Musiikin merkitys ei ole muuttunut ­aivosyöpään ­sairastumisen myötä, mutta ajan on.

    Uutiset 16.8.2017

Terveyskirjasto.fi