”Olin kuudennella luokalla, kun tyttöjen kesken aloimme analysoida ja vertailla ulkonäköämme. Äitini yritti vakuutella minulle, ettei painoasioista tarvitse vielä tuossa iässä murehtia.
Yhdeksännen luokan päätyttyä olin sairastunut anoreksiaan. Ystäväni Turusta tuli kyläilemään kotiini Ouluun ja kauhisteli minut pitkästä aikaa nähtyään, että olin pelkkää luuta ja nahkaa.
Se havahdutti äitini tilaamaan minulle ajan lastenlääkäriin, joka toisella tapaamiskerrallamme, ensikäyntiä seuranneella kontrollilla, määräsi minut jäämään osastolle Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Syömishäiriöni oli niin vakava, että sydänpysähdyksen vaara oli ilmeinen.
"Eläimeen vertaaminen ei tuntunut hyvältä." Heini Kärkkäinen
Painoa lähdettiin nostamaan sairaalassa säännöllisin, energiapitoisin aterioin. Niiden jälkeen olin tunnin verran sairaanhoitajan valvonnassa. En saanut olla yksin minuuttiakaan. Näin varmistettiin, etten olisi käynyt oksentamassa.
Minua ei uskottu
Ensimmäisinä viikkoina osastolla oli mukava, ymmärtäväinen lääkäri. Pääsin heti sairaalaan tulon jälkeisenä päivänä osallistumaan vanhempieni kanssa tärkeään perhejuhlaan, joka oli ollut tiedossamme jo pitkään.
Parin viikon päästä osastonlääkäri vaihtui. Uusi käyttäytyi äitini ja minun mielestä epäammatillisesti. Lääkärillä oli päähänpinttymä siitä, että anoreksiaan kuuluu oksentaminen, jota en ollut kertaakaan tehnyt. Hän ei uskonut sanojani, vaan syytti minua valehtelijaksi. Minut oli ajanut vakavaan tilaan ylenpalttinen, monipuolinen liikunta, jolla poltin kaikki syömäni kalorit.
Kirjelmöinti turhaa?
Sama lääkäri kysyi, olisinko mieluummin tuulen riepoteltavissa oleva chihuahua vaiko tukevasti tassujaan maassa pitävä dalmatialainen. Eläimeen vertaaminen ei tuntunut hyvältä.
Kun en hoitopalaverissa keksinyt omaa edistystä kuvaavaa sanottavaa, hän huomautti: ”Olethan sentään hengissä!” Äitini teki hänen käytöksestään kirjelmän.
Siitä huolimatta tuo lääkäri ilmaantui kuin kohtalon ivana vastaanotolle vielä silloinkin, kun asiakkuuteni siirtyi psykiatriassa nuorisopuolelle. Silloin tuntui, että järjestelmä runnoo läpi tahtonsa, eikä lainkaan piittaa potilaan ja hänen läheisensä tuntemuksista tai toiveista.
Asumiskuntoutus tuli tarpeeseen
Myöhemmin minulla diagnosoitiin epätavallisen anoreksian lisäksi paniikkihäiriö ja vaikea masennus, joka vei minut itsetuhoisiin ajatuksiin vuoden 2020 syksyllä. Päädyin sairaalaan suoraan koulun järjestämässä huolipalaverista. Olin osastolla kuukauden päivät ja sen jälkeen vuoden loppuun asumiskuntoutuksessa, jossa sain arkeeni tukea ja ohjausta, kun muutin omilleni.
Lokakuussa 2022 aloitin käynnit liikuntaneuvojalla, joka ohjaa syömisen ja harjoittelun tasapainottamiseen. Lääkityksenä minulla on päivittäin 150 milligrammaa serotoniinin takaisinoton estäjää, joka on toiminut hyvin jo pitkään. Lisäksi olen käynyt yhteensä seitsemän vuotta konginitiivisessa psykoterapiassa.
Olen kiitollinen kaikista terveydenhuollon ammattilaisista, joita tielleni on osunut. He ovat asiansa osanneet ja hyvin minua hoitaneet. Vain sen yhden mieluusti unohtaisin.”
Erja Taura-Jokinen
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla .
