Neiti A ei suostunut anoreksian hoitoon

Neiti A ei suostunut anoreksian hoitoon Kuva 1 / 1

Neiti A oli 30-vuotias nainen, jolla oli taustallaan pitkäkestoinen syömishäiriötausta. Hän oli kärsinyt yli kymmenen vuotta anoreksiasta ja pakko-oireisesta häiriöstä, joita oli hoidettu lukuisin eri tavoin. Neiti A ei ollut toipunut, vaan noudatti edelleen päivittäistä 300 kilokalorin ruokavaliota ja liikkui pakonomaisesti pitääkseen painoindeksinsä reilussa kymmenessä. Pakkoliikunta aiheutti hänelle toistuvia vammoja, jonka seurauksena hänet lopulta laitettiin tahdosta riippumattomaan yleispsykiatriseen sairaalahoitoon.

Kun neiti A:n fyysinen tila oli sairaalassa lopulta saatu stabiloitumaan, lähdettiin miettimään jatkohoitoa. Potilas kuitenkin kieltäytyi syömishäiriöhoitolaitoksen hoito-ohjelmasta, eikä hoitolaitoksen tapana ollut ottaa asiakkaakseen tahdosta riippumattomassa hoidossa olevia. Paikallinen sairaala kieltäytyi maksusitoumuksesta huolimatta ottamaan neiti A:ta vedoten riittämättömiin resursseihin hoitaa anoreksian aiheuttamia lääketieteellisiä ongelmia. Hoitokodit, jotka olisivat muuten pystyneet hoitamaan neiti A:n lääketieteelliset komplikaatiot, eivät suostuneet ottamaan häntä vastaan vedoten liian hankalaan käytökseen. Kotiutustiimi olisi löytänyt toisesta osavaltiosta soveliaan hoitopaikan neiti A:lle, mutta hoidon kustannukset olivat niin korkeat, ettei niille löytynyt maksajaa.

Lopulta kotiutustiimi konsultoi neiti A:ta hoitaneita asiantuntijoita ja sitten paikallista eettistä toimikuntaa. Tapaus aiheuttikin hankalan dilemman; kuinka hoitaa kroonisesti itselleen vaarallista potilasta, joka ei halunnut sitoutua minkäänlaiseen vapaaehtoiseen hoitoon ja joka ei ollut hyötynyt aiemmista pakkohoitoyrityksistä? Mietittiin neiti A:n julistamista vajaavaltaiseksi ja holhoojan nimittämistä, mutta sairaalan lakimies epäili, ettei neiti A täyttäisi oikeuden vaatimia kriteerejä. Lisäksi neiti A:n perhe kieltäytyi vastuusta taisteltuaan vuosia syömishäiriötä vastaan. Lopulta todettiin, että neiti A oli toivoton tapaus, johon mitkään hoitokeinot eivät purreet ja joka tulisi väistämättä menehtymään syömishäiriöönsä.

Niinpä neiti A:n asiassa konsultoitiin palliatiivista hoitotiimiä. Tiimi ehdotti neiti A:lle, ettei häntä enää hoidettaisi tahdosta riippumatta sairaalassa. Häntä ei punnittaisi, ei laskettaisi kaloreita eikä estettäsi pakkoliikuntaa. Mahdollista masennusta, ahdistusta tai unettomuutta hoidettaisiin lääkkein tarvittaessa. Mitään vastentahtoista terapiaa tai muutakaan hoitoa hänelle ei annettaisi. Neiti A oli muuten tyytyväinen hoitosuunnitelmaan, mutta kiisti ”palliatiivisen hoidon”, koska ei uskonut kuolevansa. Hän muun muassa kieltäytyi suostumasta elvytyskieltoon, mikä aiheutti hoitotiimissä hämmennystä. Miten tarjota hyvää elämän loppuvaiheen hoitoa jollekulle, joka ei uskonut olevansa lähellä kuolemaa? Yhteistyö saatiin kuitenkin sovittua, ja neiti A kotiutettiin sairaalasta painoindeksin ollessa 14,6.

Kaikkien hämmästykseksi neiti A eli vielä useita kuukausia harjoittaen äärimmäistä ravinnon rajoittamista ja pakkoliikuntaa. Välillä hänen fyysinen tilansa oli hyvin heikko painoindeksin tippuessa alle kymmenen, välillä tila vaikutti paranevan. Hän joutui ensiapuun useita kertoja. Ongelmista huolimatta hän ei missään vaiheessa suostunut anoreksian hoitoon, vaikka sitä hänelle tarjottiinkin. Hoidossa keskityttiin siis oireiden lievittämiseen. Lopulta neiti A:n tila heikkeni niin paljon, että hänet siirrettiin hoitokotiin terminaalihoitoon, jossa hän kolme viikkoa myöhemmin menehtyi.

Tämä tarina on tosi. Jos arvelette, ettei tällaista voisi tapahtua Suomessa, saatatte olla väärässä. Kun kyseessä on täysi-ikäinen potilas, monin paikoin anoreksian sairaalahoito kestää vain niin kauan, että välitön fyysinen uhka saadaan torjuttua – nälkiintyneet aivot eivät ehdi toipua. Samoin jos potilas on niin hoitokielteinen, ettei hoidosta katsota olevan apua, hänet uloskirjoitetaan sairaalasta ja häntä kehotetaan hakeutumaan avohoitoon. Jos ja kun erikoissairaanhoidon ja avosektorin yhteistyötä ei kukaan koordinoi, sairaudentunnoton potilas tipahtaa pois hoidon piiristä. Ja kuinka ollakaan, täysi-ikäisen potilaan läheisillä ei ole vaikutusmahdollisuutta asiaan.

Oikeastaan neiti A:n tapaus on esimerkki niin erinomaisesta yhteistyöstä, että sellaista toivoisi syömishäiriöiden hoitoon Suomeenkin. Pohtivathan eri hoitotiimit yhdessä hartaasti, miten voisivat parhaiten auttaa neiti A:ta! Herää kuitenkin kysymys, voiko sairautta, jonka tyyppioire on sairaudentunnottomuus, hoitaa tuloksekkaasti odotellen herääkö potilaan oma tahto päästä eroon sairaudestaan? Vai pitäisikö laiva saada kääntymään jo jossain aiemmassa vaiheessa ennen syömishäiriön kroonistumista?

Kirjoittanut:
Reita Nyberg
Kirjoittaja on paljasjalkainen tamperelainen gynekologi.

Kuva:
Panthermedia

Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.

Lue myös:
Mitkä ovat tavallisimmat syömishäiriöt?
"Ihana alipaino"

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi