Liian harva lääkäri ryhtyy tutkijaksi

Professori, kliinisen kemian erikoislääkäri Olli Kallioniemi toivoo, että nuorista tutkijoista useampi olisi lääkäri.

Liian harva lääkäri ryhtyy tutkijaksi Kuva 1 / 1

Laboratorion lasiseinän takana hiljaa humiseva laitteisto lukee tuntemattoman potilaan genomia. Yhden ihmisen perimä avautuu 24 tunnissa.

Olemme Karoliinisen instituutin, Tukholman ja Uppsalan yliopistojen sekä Kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun (KTH) yhteisessä bioalan kansallisessa laboratoriossa SciLifeLabissa. Karolinskan Solnan kampuksella Tukholmassa toimivassa laitoksessa työskentelee 1 200 tutkijaa. Heitä johtaa Suomessa ja USA:ssa tutkijanuransa tehnyt professori Olli Kallioniemi.

”Minut on koulutettu lääkäriksi. Haluan auttaa.

En tee teoreettista tutkimusta, vaan oma tutkimustyö on ­aina ollut lähellä potilashoitoa. Se on ollut etukin kansainvälisessä kilpailussa. Maailman kärkitasolla alallaan voi olla monin eri tavoin, ja minun punaisiin lankoihini kuuluu läheinen yhteys klinikkaan.

Se olisi huomattavasti vaikeampaa, ­ellei olisi lääkärin koulutusta, semmoista luontevaa kiinnostusta potilasnäkökulmaan ja tauteihin. Ei riitä, että tutkimusongelma on tieteellisesti mielenkiintoinen. Haluan, että tutkimus, jota me lääkäreinä teemme, on relevanttia ja tärkeää lääketieteen kannalta.

Koen, että lääkärin koulutuksesta seuraa alitajuinen tarve tehdä mieluummin sellaista tutkimusta, jolla on käytännön merkitystä.

Kliininen ja perustutkimusta käytäntöön soveltava translationaalinen tutkimus ovat olleet jotenkin lähtökohtaisesti perustutkimusta alempiarvoisia, mutta tämä on muuttunut molekyylilääketieteen ansiosta. Voimme tehdä hienoa perustutkimusta, ja se voi silti olla ­äärimmäisen relevanttia potilashoidon kannalta.

On valtavan hienoa saada olla mukana tällaisessa tutkimustyössä, jossa saavutetaan mahtavia asioita ja luodaan uusia lääketieteellisiä mahdollisuuksia. Tähän kannustaisin nuoriakin liittymään.”

Julkaisujen valta vapisee

Olli Kallioniemi on saavuttanut tutkijana huipputason ja on esimerkiksi mukana päättämässä alansa Nobel-palkinnoista. Vuosien mittaan suhtautuminen tutkimustyön perinteiseen arviointiin on muuttunut.

”Molekyylilääketieteessä ei riitä, että saa merkittäviä julkaisuja. Tärkeää on havaintojen vienti kohti käytäntöä.

Usein tieteessä vain artikkelit hienoimmissa julkaisuissa määrittelevät, oletko hyvä tutkija vai et. Sellainen saattaa johtaa tutkijoita pois kliinisesti relevanteilta alueilta ja pitkäjänteisistä seurantatutkimuksista, joista on vaikeampi tehdä huippulehtiä kiinnostavia fundamentaalisia observaatioita.

Meidän pitää tehdä yhteistyötä, jossa on mukana lääkäreitä, biologeja, bioinformaatikkoja, insinöörejä ja muita.

Tutkijoiden lääkärikoulutus on hyvin tärkeää varsinkin molekyylilääketieteessä. On huolen aihe, että lääkäritutkijoita ei enää ole Suomessa eikä maailmalla. Jos tutkijoina ei ole lääkäreitä, miten ­pidetään yllä lääketieteellisesti relevanttia tutkimusta?

Lääkäreiden osuus biolääketieteellisillä aloilla väittelevistä on vähentynyt radikaalisti. Se on iso haaste tulevaisuudessa, ellei jo nyt.”

Ulos maailmalle

Olli Kallioniemi korostaa kansainvälisten kokemusten ja suhteiden merkitystä tutkijalle.

”Suomalaisia tutkijoita, lääkäreitä tai biologeja, lähtee huomattavasti vähemmän ulkomaille kuin aikaisemmin. Entistä selvästi harvempi tekee väitöskirjan jälkeen postdoc-työtä kansainvälisesti.

Monille akateemisella uralla edenneille ulkomailla työskentely on ollut välttämättömyys. Ulkomailla työskentely on vienyt omaa uraa, suomalaista tutkimusta ja kansainvälisiä kontakteja eteenpäin. Sellainen kokemus opettaa paljon myös arkielämästä ja omasta maasta.

Nuorena USA:ssa koin sen, miten hienoa on, että Suomessa saa lääketieteellisen koulutuksen ilmaiseksi. Sitten kelpaat tutkimustyöhön mihin vain, ja huippuyliopisto kuten UC San Francisco ottaa tasavertaisena mukaan.

Ulkomaille pitäisi lähteä silloin, kun ei ole liikaa maallista kuormaa mukana. Ei ole helppoa lähteä myöhemmin lapsien, kissojen, koirien, autojen ja omakotitalojen omistajana.

Suomessa on myös tyypillistä, että kukin pysyy omassa yliopistossaan. Oma työskentelyni sekä Helsingissä ­että Turussa ja Tampereella on ollut avartavaa ja luonut tärkeitä kansallisia kontakteja.”

Ruotsi sujuu ilman Ruotsiakin

”En varsinaisesti hakenut tätä paikkaa. Pyydettiin, että tuu tänne. Se sattui hyvään väliin, koska tiesin, että vuodet FIMMin johtajana ovat täyttymässä. Vaihtoehtona oli professuuri Helsingissä. [FIMM on Institute for Molecular Medicine Finland, jota Kallioniemi johti 2007–2015]

Kovasti mietin, miten täällä suhtaudutaan suomalaiseen – varsinkin kun en ole mitenkään erityisesti ruotsalainen. Kielikin on kömpelöä. Mutta hyvin on mennyt, paremmin kuin luulin.

Moni on kysynyt, kuinka jaksat olla siellä ruotsalaisessa yhteisössä, kun ne vain diskuteeraa eivätkä tee mitään. Täällä on helpompikin olla johtajana kuin Suomessa, kun ympärillä on aktiivinen tiimi. FIMMissä minulla oli enemmän itsenäistä valtaa viedä asioita teenpäin, mutta olin toisaalta äärimmäisen yksin.

Karolinskassa on paljon kansainvälistä porukkaa, ja suuri määrä tutkimusryhmien johtajiakin tulee muualta. On hyväksi organisaatiolle, etteivät kaikki johtajat kasva siellä sisällä.

Otan esimerkin omasta roolistani. Olen ulkopuolelta tullut neutraali henkilö, ja tämän tyyppisessä yhteistyöorganisaatiossa on hyvä, ettei johtaja tule yhdestä näistä isäntä­organisaatioista. Edeltäjäni oli teknillisen korkeakoulun professori, jolloin kolme muuta yliopistoa saattoivat suhtautua hänen esityksiinsä ennakkoluuloisesti… että nyt se Matias ajaa KTH:n asiaa.

SciLifeLab ei ole juridisesti itsenäinen toimija. Tämä tekee asioiden hoitamisesta joskus tarpeettoman vaikeaa. Asioista saattaa syntyä paljon porua, jollei ei keskustele niistä tarpeeksi.

Parhaimmillaan meidän täytyy saada asioihin suostumus neljästä yliopistosta. Tai hyväksyntä jollekin dokumentille neljältä lakimieheltä. Toisaalta nojaamme yliopistojen voimavaroihin esimerkiksi juridiikassa, henkilöstöasioissa ja viestinnässä.

Tällaisen laitoksen johtajan pitää olla aktiivinen tutkija. Tarkoitus olisi, että puolet ajastani menisi omaan tutkimustyöhön, mutta viime vuosina tutkimus on jäänyt vähiin. Olen ollut uusi johtaja uudessa paikassa. Paljon duunia.”

Kirjoittaja:
Hannu Ollikainen

Kuvat:
Erja Lempinen

Julkaistu Lääkärilehdessä 9/2018

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi