”Opettamisen ydinjuttu on oma palo lääketieteeseen"

Dosentti Marjo Renko pohtii lääkäriyttään kliinikkona, tutkijana ja opettajana.

”Opettamisen ydinjuttu on oma palo lääketieteeseen Kuva 1 / 1

Tampereen yliopiston dosentti Marjo Renko vannoi Hippokrateen valan kolmekymmentä vuotta sitten. Valan sanoma on yhä vahvasti läsnä, kun hän pohtii lääkäriyttään kliinikkona, tutkijana ja opettajana.

”Olen kokenut oman Hippokrateen valani sisältävän paitsi sen, että yritän itse hoitaa potilaita tosissani ja parhaalla mahdollisella tavalla, myös sen, että saisin nuoria vihkiytymään tähän hienoon työhön.”

Marjo Rengon poimi erikoistumisen loppuvaiheessa opettajaksi professori Matti Uhari, jota Renko kuvaa oppi-isäkseen. Spesialiteetin ohella silloin olivat tehtyinä myös ”kolme lasta ja väikkäri”. Monin tavoin palkittua opetustyötä Renko on tehnyt sen jälkeen lähes tauotta ensin Oulussa ja nyt noin vuoden Tampereella. Opetettavat ovat sekä medisiinareita että erikoistuvia.

”Opettamisen ydinjuttu on oma ­palo lääketieteeseen. Jos lääke­tiede ei olisi minusta niin kiinnostavaa, olisi ihan älytöntä siitä kenellekään muullekaan puhua.

Opettamisen viehätys on työskentelyssä fiksujen nuorten ihmisten kanssa. Ja siinä, että oppii itse niin paljon.

Mitä pitempään opettajana on ollut sitä enemmän mietityttää, mikä on oikea tapa mitata oppimista. Nuorena opettajana ajatteli, että kunhan opiskelija viihtyy ja antaa hyvän palautteen. Pitää opiskelijan ollakin positiivisella mielellä, että ­oppimista tapahtuu, mutta se oikea mittari on paljon kauempana, siinä miten nuori lääkäri toimii.

Miten sinne asti voisi vaikuttaa niin, ettei vain opeta yksittäisiä pieniä asioita, vaan ajattelua? Opettajana haluan saada asioita tapahtumaan opiskelijassa itsessään.

Olen miettinyt, miten palautteen parhaiten saisi. Facebookissa on suosittu Lääkärit-yhteisö, ja siellä näkee, mitä pohditaan ja miten tietoa haetaan. Mitä oikeasti tapahtuu niiden nuorten lääkäreiden päässä, jotka ovat lääkiksestä lähteneet.

Huonoa kehitystä on, että jättikurs­sien opiskelijoiden kontaktit potilaisiin, opettajiin ja hands on hommaan ovat vähentyneet. Tärkeää olisi tehdä paljon ja päästä mahdollisimman lähelle ­oikeaa lääkärintyötä, mutta siltä osin koulutus valitettavasti siirtyy työpaikoille.

Opettaminen on kivaa. Mutta olisinko opettaja, jos en olisi lääkäri? Paha kysymys. Luulen, että en.”

Sata päivää sairaat lapset

Lasten infektiolääkäri ei päättäjien päätä silitä. Häntä tyrmistyttävät lapsiperheiden heikko tuki ja suomalaisten päiväkotien ­tilanne.

”Suomalainen lapsi voi keskimäärin hyvin, on onnellista olla lapsi Suomessa. Toki on myös huonoa vointia ja huono-osaisuutta, joka ei enää liity niin paljon suoranaiseen köyhyyteen kuin aikaisemmin. Nykyään huono-osaisuus voi olla henkistä pahoinvointia. Lapset tulevat lääkäriin, koska he voivat huonosti muista kuin lääketieteellisistä syistä. Lapsilta odotetaan niin hyvää suoriutumista, että lapsi tuodaan lääkäriin, kun kaikki ei aina menekään hyvin.

Yhteiskunnassa on purettu hyviä asioita, kuten verotuksen lapsivähennys tai kodinhoitajan saaminen kotiin tiukoissa tilanteissa. Sellaista tukea ja lapsimyönteisyyttä pitäisi olla paljon enemmän. Se olisi parasta ennaltaehkäisyä, johon terveydenhuollossa kannattaisi yleensäkin suunnata valtavasti resursseja.

Perheiden tukeminen kantaisi hedelmää siinä vaiheessa, kun ongelmia ei vielä ole, ennen kuin vanhemmat väsyvät. Nykyajan lapsiperheiden elämä on aika kovaa.

Päiväkotien lapsilla on keskimäärin sata sairaspäivää vuodessa. Se on paljon. Meillä hyväksytään hirvittävän isot päiväkotiryhmät. On totuttu siihen, että no eihän päiväkodissa oleva lapsi juuri koskaan ole terve. Eikä pieni lapsi osaa pitää meteliä kohtalostaan.

Vielä 80-luvun lopulla päiväkodeissa oli erikseen vauvalat ja paljon pienemmät ryhmät. Sen jälkeen ryhmäkokoja on koko ajan suurennettu. Se on infektiolääkärin näkökulmasta todella lyhytnäköistä ja harmittavaa.

Paljon olen myös miettinyt, mitä voisi tehdä rokotusvastaisuudelle. On aikamoinen pommi, kun rokotuskattavuus on monessa paikassa pitkin Suomea ­aika matala.

Aihetta on tutkittukin ja todettu kuinka vaikeaa on vaikuttaa, jos vanhempi hankkii tietämyksensä ilman lääkäriä, ei enää usko lääkäriä ja potilas-lääkärisuhde sakkaa. Meidän pitää olla sen arvoisia, että meitä pidetään asiantuntijoina.”

Lääkärin autonomia rapistuu

”Lääkäriliittoon kuuluminen on tuonut turvallisuuden tunnetta. Tunne on varmaan liittynyt ajatukseen siitä, että joku valvoo etujani ja jos jotain sattuu, saisin apua.

Kun nyt vanhempana kokonaiskuva lääkärintyöstä on paremmin jäsentynyt, Lääkäriliiton roolia on tullut mietittyä enemmän. Edunvalvonnan lisäksi näen liiton tehtävänä profession vaalimisen. Vaikka kunnanlääkäriajat ovat takanapäin ja työaikoja mitataan, lääkäriys on edelleen professio, ei pelkkä ammatti.

Professio sisältää tieteeseen perustuvan toiminnan, etiikan ja autonomian ja se tuo mukaan valtavasti vastuuta, mutta myös valtaa ja vapautta. Perinteisesti me lääkärit olemme tehneet paljon työtä, hoitaneet päivystykset ja siinä sivussa sukulaisten ja tuttujen asiat ja sekä vaikkapa lasten harrastusten ja tapahtumien ensiavut.

Viime vuosikymmenien aikana profession olemus on muuttunut paljon. Välillä tuntuu, että lääkäri on vain kahlittu virkamies, jolla on tietyt velvollisuudet. Tietosuoja ja sähköisten järjestelmien kömpelyys vaikuttavat työhön paljon. Eikä ole lääkärin autonomian mukaista rajoittaa esimerkiksi puhelinreseptejä.

Autonomian rajoituksista seurannee, että lääkärikin alkaa yhä useammin sanoa, ettei asia kuulu minulle. Emme silloin enää toteuta Hippokrateen valaa.”

Entä kliinisen tutkimuksen tulevaisuus?

Marjo Renko nostaa tutkijan uransa koho­kohdaksi työn, jonka tulokset julkaisi Lancet Infectious Diseases (2017; 17:50-57). Renko on artikkelin ”Triclosan-containing sutures in preventing surgical site infections in children: a randomized controlled study” ykköskirjoittaja.

”Koko pitkä tutkimusprosessi sujui poikkeuksellisen hyvin, saimme hyvät tulokset ja ne hienoon lehteen.”

Kliinisen tutkimuksen tulevaisuudesta on käyty huolestunutta keskustelua.

”Tutkijat itse ovat helposti semmoisia, että istuvat kammiossaan ja valittavat. Ehkä meidän pitäisi nostaa aktiivisesti profiiliamme ja tuoda esiin, mikä oikeasti on kliinistä tutkimusta, miksi se on tärkeää ja mitä tukea se tarvitsee.

Lähinnä on kyse rahoituksesta ja siitä on onneksi puhuttu paljon – joskin tehty vähemmän. Valtion tutkimusrahoituksen pieneneminen koko ajan harmittaa, koska se on ollut yksi mahdollistaja esimerkiksi apuhenkilökunnan palkkaamiseen. Kliinistä tutkimusta potilaiden kanssa on mahdotonta tehdä ilman avustavaa henkilökuntaa.

Tukirakenteet ovat meillä ohkaiset. Meillä tutkija tekee perinteisesti itse paljon sellaista, minkä isoissa tutkimusyksiköissä maailmalla hoitavat tuki-ihmiset.

Mutta ei meillä ole mitään hävettävää. Suomalainen kliininen tutkimus on kansain­välisesti kilpailukykyistä. Meillä on hyvä terveydenhuoltojärjestelmä ja hyvät rekisterit sekä erittäin myönteisesti tutkimukseen suhtautuvat ja sitoutuvat potilaat. Meillä on kaikki nämä edellytykset tehdä hyvälaatuista tutkimusta, ja kyllä me lehtiinkin päästään.”

Hannu Ollikainen

Kuva: Marjaana Malkamäki

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi