Minä ja mielipiteeni

Minä ja mielipiteeni Kuva 1 / 1

Toimittaja oli lukenut artikkelin oksitosiinin yhteydestä sosiaalisiin suhteisiin, ja halusi tietää enemmän. Kerroin eläinkokeista, joissa kyseinen yhteys oli ensimmäiseksi löydetty, ja kerroin, että tieto ihmisistä rajoittuu vielä muutamaan tutkimustulokseen, mutta että asia on suuren kiinnostuksen kohde. ”Kiitti sun mielipiteestä,” sanoi toimittaja pitkän keskustelun päätteeksi.

Joukko oppineita naisia keskusteli radiossa naisten vähäisestä määrästä yhteiskunnan johtoportailla, ja vähäisyyden syistä. He selittivät, mikä saa naiset pysymään vaatimattomissa tehtävissä, veivät selitykset aina isoäiteihin saakka, ja toistivat selityksissään kaikki mahdolliset kliseet naisten heikosta itsetunnosta, liiallisesta tunnollisuudesta, ylikriittisyydestä ja vähäisestä itsearvostuksesta. Missään vaiheessa ei keskustelussa vilahtanut ajatus, että ovatko väitteet oikeaksi osoitettuja, mihinkä ne pohjaavat, ja olisiko asiasta mahdollisesti olemassa jotain faktatietoa.

Miten tähän on tultu? Miten tieto on muuttunut mielipiteiksi ja miten keskustelusta on tullut itseisarvo ilman odotusta, että se johtaa johonkin, ratkaisee jotakin, tai lisää ymmärrystä sellaisissa asioissa, jotka eivät ole olleet yleisesti ymmärrettyjä. Sosiaalinen media kilpailee tiedon kertojana päivälehtien kanssa. Pääministeri tiivistää käsityksen tutkijoista: ”Kaiken maailman dosentit”.

Syyttävä sormi käännetään usein mediaan. Media etsii tieteellisen vakuuttavuuden sijasta pikavoittoja eli huomiota herättäviä tuloksia. Median käsitys tasapuolisuudesta on, että keskusteluun täytyy saada joku, joka vastustaa, kiistää tutkijan sanoman. Kun puhutaan tupakoinnin haitoista, kutsutaan keskusteluun tupakan haittojen tutkija, tupakoija, ja tupakkakauppias. Jokainen puhuu omiaan. Se voittaa, joka puhuu eniten ja aggressiivisimmin. Se ei ole tutkija, koska hän ei ole yhtä varma asiastaan kuin tupakoija, vaan hän tietää ilmiön monimutkaisuuden. Hän ei myöskään ole altis hyökkäämään, koska tutkimustulokset eivät ole osa hänen persoonaansa. Hänen ei tarvitse niitä myydä sen enempää kuin puolustaakaan. Keskustelun tulos ei ole kuulijoiden tiedon lisääntyminen, vaan vahvistus tutkimus­tiedon epämääräisyydelle.

Media ei kuitenkaan ole tutkimustietoa torjuvaa kulttuuria luonut. Media vain toimii, niin kuin on ajan henki. Ajan henki on, että tutkijat ovat yhteiskunnan kuluerä, eivät resurssi.

Edelleen on kysymys, miten tähän on tultu. Kun aloitin luennot 30 vuotta sitten, oli vanhempien tietämys lapsen kehityksestä nykyistä parempi. Silloin vanhemmilla on selkeämpi taju yleisestä ikäkausiin sidotun kehityksen kulusta. Nyt sen on korvannut ajatus yksilöllisen lapseni yksilöllisestä kehityksestä, joka kulkee omia polkujaan sen mukaan, mikä yksilölliselle perheellemme sopii, ja yleisistä kehityksen lainalaisuuksista välittämättä. Ennätin tätä ihmetellä, kunnes satuin luennolle, jossa kulttuuantropologi purki nykymaailman menoa ja sen ihmiskuvaa.

Nykyajan yksilöllisyyttä korostavassa kulttuurissa ihminen luo itse oman maailmansa, ei ota sitä vastaan ympäristöltään. Tämä johtaa kaiken henkilöitymiseen ja faktojen korvautumiseen yksilöllisillä kokemuksilla. Vielä 30 vuotta sitten asiantuntija saattoi antaa kokonaisen lehtihaastattelun ilman valokuvaa. Sitä ei pidetty oleellisena. Nyt luentopyyntö alkaa: voisitko lähettää valokuvasi ja luennon otsikon, tässä järjestyksessä. Faktat ovat korvautuneet yksilöllisillä kokemuksilla. Ei kysytä, mitä Roomassa oli, vaan kuinka koit Rooman. Tällaisessa maailmassa ei ole yksilön oman kokemuksen yli menevää tietoa, vaan tieto testataan omien tuntemusten kautta, ja jokaisen tuntemus on yhtä oikea ja arvokas. Ajatus siitä, että tulisi hyväksyä tietoa, jota ei ”koe oikeaksi”, on kestämätön. Menen lääkärin hoidettavaksi, mutta tutustun ensin itse tilanteeseeni, että tiedän, mitä voin hoidolta vaatia. Jos kaikki ei mene minun odotusteni mukaan, tiedän oikeuteni.

Tässä kulttuurissa tutkimus joutuu yhä ahtaammalle. Kyse ei ole yhden ministerin tokaisusta, vaan kokonaisen kulttuurin muutoksesta ja voimista, joita vastaan tutkijoita ei ole koulutettu taistelemaan.

Liisa Keltikangas-Järvinen
Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa.

Lue myös nämä LiisaKeltikangas-Järvisen kirjoitukset:
Tietotekniikkaan perustuvan opetuksen kolme legendaa

Mittausta vai mielivaltaa?

Minä ja minun juttuni

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi

  • Hae lisätietoja Terveyskirjastosta: Tutkimus