Neljä katsetta kuolemaan

Neljä katsetta kuolemaan Kuva 1 / 1

1. Puhuminen edistää 
potilaan asiaa

”Terveydenhuoltokin lankeaa toisinaan kaikkivoipaisuuden harhaan, että lääkärillä on aina jotain repertuaarissaan. Kun kuolema hyväksytään, voidaan keskittyä hyvään palliatiiviseen hoitoon.

Olisi hyvä pysähtyä ajattelemaan ”kuoleman diagnoosia”, vaikka se vaikeaa onkin ja lähtökohta työlle on parantaminen. Levinnyttä syöpää sairastavaa ihmistä ei pidä lähettää erikoissairaanhoidosta terveyskeskussairaalaan jatkokuntoutukseen. Jatkohoito-sana on käyttökelpoinen.

Vie aikaa ja energiaa, jos omaisten kanssa on eri näkemys. Omaiset toivovat aikaa järjestellä asioita ja olla yhdessä läheisensä kanssa. Se aika riistetään heiltä, jos he eivät tiedä, mikä tilanne tarkalleen ottaen on.

Vain harvoin potilas lähetetään terveyskeskussairaalaan saattohoitoon tai oireenmukaiseen hoitoon. Tässä tarvittaisiin rehellisyyttä ja rohkeutta. Myös hoidonrajauspäätökset olisi suotavaa tehdä erikoissairaanhoidossa. Nuoremmat kollegat tarvitsevat siihen tukea.

Hyvää saattohoitoa saa myös muualla kuin saattokodeissa, mutta ei valitettavasti tasapuolisesti joka puolella maata. Tässä tarvitaan ryhtiliike. Erityisiä saattohoito-osastoja tarvitaan, sillä niissä on aikaa potilaan ja omaisten kysymyksille. Shokkia ei voi siirtää.

Yksiköihin tarvitaan myös riittävästi osaavaa henkilökuntaa. Oman kuolevaisuuden kanssa pitää olla sinut, ­sitä edistää elämänkokemus ja työkokemus. Tarvitaan rohkeutta lääkitä potilasta ja tunnistaa oireita, joita lähestyvä kuolema tuo mukanaan. Ei tarvitse lähteä hääräämään toimenpiteitä, vaan ottaa kuolevaa kädestä kiinni. Olla läsnä.

Osastollamme saattohoidetaan toista sataa ihmistä vuodessa. Pyrin keskustelemaan kaikkien omaisten kanssa kasvokkain, meille voi myös aina soittaa. Puhumme asioista henkilökunnan kesken, myös työnohjaukseen on mahdollisuus. Erilaiset elämänkohtalot koskettavat toisinaan paljonkin.”

- Yleislääketieteen erikoislääkäri 
Sirpa Sairanen, Katriinan sairaala, Vantaa

2. Vaikeat 
tilanteet vaativat
 lisää tukea

”Tunnemme yleensä hyvin ne perheet, joiden lapsi menehtyy, sillä useimmiten kuolema tulee uusiutuneen sairauden jälkeen. Haluamme, että saattohoidon ja kuolemisen vaihe hoidetaan yhtä hyvin kuin sairauden vaihe. Tahdomme antaa henkilökunnalle tarpeeksi kiireetöntä aikaa perheiden kanssa – aina ­tämä ei ehkä onnistu.

Suurin puute sairaalassa on psykososiaalisen tuen puute. Tarvittaisiin esimerkiksi perhetyöhön erikoistuneita asiantuntijasairaanhoitajia, jotka olisivat helposti saatavilla sekä perheen että henkilökunnan tueksi.

Joskus tauti on aggressiivinen tai tilanne kehittyy nopeasti, jolloin perhe on erittäin lujilla. Kuolema voi myös olla pitkä prosessi ja viimeisen hetken tuloa on vaikea ennustaa. Joskus käy niin, että pitkään sairaalassa olleet vanhemmat lähtevät kotiin lepäämään ja lapsen lähdön hetki tapahtuu sillä aikaa. Olen yrittänyt puhua, ettei heidän tule tuntea syyllisyyttä. On voinut olla tietyllä tavalla lapsen valinta nukkua juuri silloin pois.

Haastavassa tilanteessa jokaisen on pantava itsensä likoon.

Kotisaattohoito on tavoiteltava asia, mutta lasten kohdalla meillä ei ole siihen valmista sapluunaa. Kotihoito räätälöidään yksilöllisesti, ja jos potilas asuu kohtuullisen matkan päässä, lääkitykseen liittyvät asiat voidaan hoitaa oman henkilökunnan voimin. Arvioni mukaan yli puolet saattohoidetuista lapsista hoidetaan sairaalassa. Noin viidennes syöpään sairastuneista lapsista kuolee, meidän klinikassamme se tarkoittaa 3–4 potilasta vuodessa.

Saattohoitavan henkilöstön voimavarat tulee arvioida hyvin. Tarvitaan työnohjausta ja riittävästi hengähtämisaikaa, kun siirrytään potilaasta toiseen.”

- Lasten syöpälääkäri Päivi Lähteenmäki, TYKS

Saattohoito-
osaamista pitää 
tuoda palvelutaloihin

”On epäinhimillistä kuljettaa dementoitunut vanhus ambulanssilla päivystykseen kuolemiseen liittyvän uuden akuutin oireen takia. Tilanne tuottaa tälle ihmiselle ahdistusta ja hätää. Hänen on saatava hoitoa tutussa paikassa, missä hän kokee olonsa turvalliseksi, tuttujen äänien ja tuttujen hoitajien ympäröimänä. Kuolemassakin pitää kunnioittaa ihmisarvoa.

Palvelutaloissa olisi kehitettävä saattohoitoa niin, ettei vanhuksia tarvitsisi kuoleman lähestyessä kuljettaa minnekään. Hoitavan lääkärin tulisi tehdä alustavat hoitolinjaukset, kun vanhukselle lähdetään hakemaan hoitopaikkaa, ja viimeistään palvelutalossa vastaavan lääkärin olisi ne mietittävä. Linjausten tekeminen ei ole helppoa.

Saattohoito-osaamista ei kaikissa palvelutaloissa Suomessa vielä ole riittävästi. Koko henkilökunnan pitää osata saattohoito ja tunnistaa ne oireet, jolloin saattohoitoon on siirryttävä. Dementoituneen potilaan kohdalla tämä voi olla vaikeaa, koska äkillistä voinnin heikkenemistä ei yleensä tapahdu.

Palvelutaloissa tulee olla mahdollisuus lääkärikonsultaatioon. Esimerkiksi Helsingissä on toimiva kotisairaala­verkosto, joka voi olla mukana palvelutaloissa saattohoitoon liittyvissä erityis­tilanteissa.

Avoimuus, keskustelu ja tiedonjako on tärkeää kuolevalle potilaalle ja omaisille. Suurin osa vanhuksista hyväksyy kuoleman ajatuksen, kun vaihtoehtoa ei enää ole. Joillekin omaisille se voi olla vaikeampaa. He saattavat toistuvasti painostaa potilasta muuttamaan kantansa esimerkiksi jonkun toimenpiteen suhteen.

Joskus potilas suostuu omaisten toiveisiin, mutta joskus olen joutunut puolustamaan potilaan itsemääräämisoikeutta. Tässä työssä olen nähnyt, että keski-ikäisille lapsille voi olla kovin vaikeaa hyväksyä vanhempiensa kuolema.

Toisinaan tapahtuu niin, että ihminen ei suostu hyväksymään ajatusta kuolemastaan. Lääkäri ei voi määrätä häntä ymmärtämään, vaan hän kuolee ”itseltään salaa”.

On myös ymmärrettävä, että kaikki eivät halua kuolla saattohoito-osastolla, mutta hyvää saattohoitoa hekin tarvitsevat.

Jokainen potilas, perhedynamiikka ja tilanne on erilainen. Toivoisimme, että kaupungin palkkalistoilla olisi psykososiaaliseen tukeen erikoistunut psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka voisi saada sairaalaan lyhyellä varoitusajalla.”

- Apulaisylilääkäri Kaisa Halinen, 
Laakson sairaala, Helsinki

Eri kulttuurien 
tarpeet tulisi 
huomioida

”Tehohoitoon saapuva potilas ei yleensä pysty ilmaisemaan itseään. Olisi tärkeää, että saisimme perusterveydenhuollosta kuvan siitä, millainen potilaan perustoimintakyky on ollut ja mitä perussairauksia hänellä on.

Teho-osastolla, jonne tulee paljon päivystyspotilaita, myös kuolee paljon potilaita. Suurin osa kuolee ennakoidusti, ei elvyttäen. Jos potilaalle kehittyy vaikea monielinhäiriö ja näemme, että tilanne on elämän jatkumisen kannalta toivoton, luovumme tehohoidosta ja siirrymme saattohoitoon.

Tehohoidon aikana palliatiivinen hoito ja tehohoito kulkevat rinnakkain, arvokkaassa kuolemassa palliatiivisen hoidon osuus painottuu.

Olemme yrittäneet järjestää asiat osastolla niin, että saattohoidon kriteerit täyttyvät. Vaikka huoneessa on kymmenen potilaspaikkaa, pyrimme rauhalliseen ja hiljaiseen ympäristöön. Vierailurajoitteet puretaan, samoin hälytykset, katetrit ja lääkitykset, kipua ja ahdistusta poistetaan opioideilla. Omaisille on varattu oma huone ja heille kerrotaan eri mahdollisuuksista saada henkistä tukea. Omaiset voivat myös järjestää hartaushetken potilaan vierellä hänen omien uskomustensa lähtökohdista.

Potilaan yksilöllisiä tarpeita ja eri kulttuurista tulevien ihmisten tarpeita tulisi teho-osaston saattohoidossa huomioida vielä nykyistä enemmän.

Saattohoito teho-osastolla voi olla varsin lyhyt jakso, mutta omaiset saattavat arvostaa sitä jopa enemmän kuin aiempaa hoitojaksoa, koska heidän kanssaan keskustellaan paljon ja tietoa jaetaan runsaasti. Kerromme heti alussa huonotkin skenaariot, jotta omaiset saavat aikaa valmistautua. Kommunikoimme heidän kanssaan mieluusti vain yhden lääkärin kautta. Näin syntyy nopeammin luottamus, joka on tärkeä esimerkiksi hoidonrajaustilanteessa.

Omaisten puheille pitää antaa tilaa. Se on usein ahdistuksen purkua ja muistelua, mutta on lääkärin tehtävä ottaa sitä vastaan osana surutyötä.

Saattohoito voi jatkua myös kuoleman jälkeen. On käynyt niin, että omaiset ovat ottaneet yhteyttä vuosi tapahtuneen jälkeen. Suuri ahdistus paljastaa, ettei kuolemaa ole käsitelty lainkaan. Omaisten tulisikin pitää huolta itsestään, hakea apua, kun tarvetta on. Sosiaalista tukea tarvittaisiin saman tien esimerkiksi vanhoille ihmisille, kun toinen pariskunnasta kuolee.

Tehohoito-osaston henkilöstöllä tulisi olla mahdollisuus tilannekohtaiseen työnohjaukseen. Kun aiemmin terve, nuori ihminen tekee kuolemaa, se on perheelle erittäin vaativaa. Koko tilanteen hallinta on vaativaa myös ammattilaisille. Sellaiset tilanteet laittavat lääkäriyden koetukselle.”

- Osastonylilääkäri Marja Hynninen, 
HUS Anestesiologia ja tehohoito

Kirjoittanut:
Jaana Ahlblad
toimittaja

Kuva:
Panthermedia

Oletko jo lukenut nämä?

  • Hyvä kivunlievitys vanhuksen saattohoidossa

    Vanhusten kivunhoidon periaatteet ovat diagnoosista riippumatta samat kuin nuoremmilla, mutta lääkkeiden aloitus­annokset ovat selvästi pienempiä. Vanhuksella tulee olla mahdollisuus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon, kirjoittaa ylilääkäri Tiina Tasmuth katsausartikkelissaan kivunlievityksestä vanhuksen saattohoidossa.

    Uutiset 8.3.2019
  • Kuolema eri maailmankatsomuksissa

    Henkilökohtainen menetys, kriisi yhteisön sisällä vai uuden elämänvaiheen alku? Sekä suhtautuminen kuolemaan että hyvän kuoleman tunnusmerkit riippuvat maailmankatsomuksesta ja kulttuurista.

    Kommentit 10.3.2018
  • Ennusteesta keskusteleminen vahvistaa potilas-lääkärisuhdetta

    Tutkimuksen tekijät korostavat, että keskustelussa on tärkeää osata tunnistaa potilaan toiveet ja kyky vastaanottaa vaikeita asioita.

    Uutiset 16.2.2018

Terveyskirjasto.fi