Ei vielä menetetty maa

Ihminen on kummallinen olento, josta tiedämme lopulta varsin vähän, kirjoittaa Timo Teräsahjo.

Ei vielä menetetty maa Kuva 1 / 1 Kuva: Vesa-Matti Väärä

Coenin veljesten elokuvan, Menetetyn maan, loppukohtauksessa vanheneva sheriffi Ed Bell muistelee edesmenneestä isästään näkemäänsä unta. Unessa isä on ratsastanut läpi kylmän vuoriston mukanaan onton sarven sisään kätketty tuli ja on matkalla sytyttämään nuotiota ”loputtomaan pimeyteen ja kylmyyteen.” Bell näyttää liikuttuvan kertoessaan unesta. Kohtaus päättää elokuvan, joka on sisältänyt paljon mieletöntä väkivaltaa ja yhden elokuvahistorian pelottavimman psykopaatin, Chigurhin, henkilökuvan. Runollinen mielikuva tulenkantamisesta jää mieleen vielä pitkään elokuvan päätyttyä.

Elokuva perustuu amerikkalaisen kirjailijan, Cormac McCarthyn, romaaniin. Hän on toisaallakin kirjoissaan käyttänyt metaforaa tulen kantamisesta. Se tuntuu merkitsevän hänen proosassaan jotain aivan erityistä. Itselleni siitä on tullut mieleen eräs psykologiassa käytetty termi: ylisukupolvisuus.

Ylisukupolvisuus tarkoittaa toimintamalleja, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Kirjassaan Taakkasiirtymä psykoanalyytikko Pirkko Siltala esimerkiksi käsittelee sitä kuinka vanhempien tai jopa kansakuntien käsittelemättömät traumat voivat siirtyä seuraavien sukupolvien psyykkiseksi ja fyysiseksi oireiluksi. Toisaalta ylisukupolvisuus tarkoittaa myös jotain myönteistä: edellisiltä sukupolvilta välittyviä voimavaroja, tietoisia ja tiedostamattomia, joiden varassa selviämme.

McCarthylle tulenkantaminen on arkista huolenpitoa, jonkinlaista perusymmärrystä kohtuudesta, sitä mitä voisi nimittää englannin kielen sanalla decency. Se on kykyä erottaa oikea väärästä ja pysyä toimintakykyisenä vaikeissa oloissa. McCarthyn proosassa tällainen tulenkantaminen erottuu kirkkaana, koska se esitetään sekasortoa – ”pimeyttä ja kylmyyttä” – vasten. Tämä kontrasti myös tekee hänen kirjoistaan erityisen vaikuttavia.

Jo aikaa sitten lukemani McCarthyn kirjalliset kuvat nousivat mieleeni tämän vuoden tammikuussa katsellessani ymmälläni tiedotusvälineiden välittämää kuvaa Capitol-kukkulalta. Väkijoukot tunkeutumassa Yhdysvaltojen kong­ressiin varusteenaan paitsi aseita myös väärät faktat, QAnon salaliitot, rasistinen viha sekä fanaattinen usko omien toimiensa ehdottomaan oikeutukseen. Mistä ihmeestä on oikein kyse? Tiedotusvälineiden välittämä näky tuntui silloin yhtyvän McCarthyn fiktiivisiin sekasorron kuviin.

Jokin ylisukupolvinen tapahtumaketju on vienyt yksilöt kongressitalon eteen heiluttamaan Etelävaltioiden lippua. Saanut heidät puolustamaan kyseenalaista maailmankuvaa, jota eivät horjuta tosiasiat eikä johtajan outo käytös. Mutta millainen tuo ketju tarkkaan ottaen olisi? Sitä ei voi kotisohvalta käsin tietää. Mutta varmaankin se saa yksilön tuntemaan, että hän toimii tärkeiden arvojen mukaisesti.

Ihminen on kummallinen olento, josta tiedämme lopulta varsin vähän. Vaikka tiedämme, että varhaiset kokemukset ovat tärkeitä, emme kuitenkaan osaa ennustaa mikä saa jonkun tietyn ihmisen käyttäytymään tietyllä tavalla. – Esimerkiksi ponnistelemaan altruistisesti säilyt­täen maalaisjärkisen moraalin, tai heittäytymään rasistisen vihan valtaan. Poliitikot puhuvat arvoista, mutta usein tavalla, joka tekee niistä jotenkin liian abstrakteja siihen syvään emotionaaliseen kokemukseen nähden, joka meitä lopulta motivoi. Käyttäytymisemme monimutkaisessa yhtälössä ylisukupolviset vaikutteet nimenomaan herättävät tunteita, toimivat moottorin tavoin. Aivan kuten sheriffi Bell toteaa:

”Vainajat vaativat meiltä enemmän kuin tahtoisimme myöntää tai edes välttämättä tiedämme ja heidän vaatimuksensa voivat olla painavia. Todella painavia.”

Timo Teräsahjo

Kirjoittaja on turkulainen psykologi ja kirjailija.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 7/2021.

Oletko jo lukenut nämä?