Hallitsevatko lääkärit diagnooseja?

Oikea hoito voi perustua vain ymmärrykseen siitä, mikä potilasta vaivaa, kirjoittaa Hannu Ollikainen.

Hallitsevatko lääkärit diagnooseja? Kuva 1 / 1

Etsiessään apua terveydenhuollon palveluista potilas kohtaa aina vain useammin ensimmäiseksi henkilön, joka arvioi hänen tarpeensa hoitoon. Arvioija ei tavallisesti ole lääkäri.

Termillä triage viitataan useimmiten erityisesti päivystystoiminnassa tehtävään potilaiden lajitteluun. Triage pohtii sekä hoidon tarvetta että kiireellisyyttä, siis apua hakevien potilaiden priorisointia. Triage on portti, joka säätelee pääsyä lääkärin luo. Portinvartija ei ole lääkäri.

Sairautta hoidetaan usein lääkkeellä, jota varten potilas saa lääkemääräyksen eli reseptin. Nykyisin reseptin voi kirjoittaa muukin ammattihenkilö kuin lääkäri.

Onko mahdollista arvioida potilaan tarve hoitoon, hänen hoitonsa kiireellisyys tai hänen tarvitsemansa resepti tekemättä diagnoosia? Maallikon mielestä ei ole, ja tästä alkavat ongelmat.

Yksi lääkärikunnan vahvoista perusviesteistä on, että diagnoosin tekeminen kuuluu ainoastaan siihen tehtävään perusteellisesti koulutetulle henkilölle. Lääkärille ja vain lääkärille.

Periaate on hyväksyttävä. Oikea hoito voi perustua vain ymmärrykseen siitä, mikä potilasta vaivaa. Fyysisesti ja henkisesti monimutkaisesta ihmisestä on kumuloitunut niin valtava määrä lääketieteellistä tietoa, että pätevä diagnoosi vaatii tekijältään ensin pitkän koulutuksen ja sen jälkeen jatkuvaa osaamisen ylläpitoa.

Käsitteellä diagnoosi on kreikankieliset juuret. Sananmukaisesti diagnoosi tarkoittaa läpi tiedon. Diagnosoija käy siis läpi kaiken relevantin tiedon potilaansa tilasta ja siihen liittyvästä lääketieteestä. Haastava tehtävä, johon lääkäri valmentautuu koko uransa lääkiksen ensimmäisestä päivästä alkaen.

Näyttää kuitenkin siltä, että terveydenhuollon arjessa lääkärin luovuttamaton oikeus diagnosointiin on jo monin paikoin liukunut muihin käsiin. Kenties jopa lääkärien hiljaisella suostumuksella.

Mahdollisia syitä tällaiseen kehityskulkuun löytyy helposti. Terveydenhuollon järjestelmien kuormitus jakautuu epätasaisesti. Paineen alla prosesseja on suoristeltu niin, että niukat resurssit on saatu riittämään edes jotenkuten. Näin on syntynyt potilasvirran säätelyä, jossa muut kuin lääkärit tekevät ainakin tämän maallikkokirjoittajan mielestä diagnooseja.

Lääkärin työhön voi myös kuvitella liittyvän runsaasti rutiinia: flunssa, flunssa, flunssa… Asiantuntija kokee asiantuntemuksensa valuvan räkänä hukkaan ja on valmis jakamaan tehtäviä uudelleen. Hyvin ymmärrettävää, mutta vastuun jakamisen vaikeus tekee näkyväksi perusongelman. Kukaan ei voi tietää etukäteen, milloin rutiininomainen oire peittää alleen jotain muuta. Sellainen mahdollisuus on osattava tunnistaa ja tutkia.

Järjestelmät tapaavat keskittyä sisäisiin ongelmiinsa. Jos tästä seuraa, että terveydenhuollossa potilaan näkökulma ja oikeusturva syrjäytyvät, kansalaisen luottamus palveluihin rapautuu. Sen vuoksi lääkärin tehtävien delegointi vaatii äärimmäistä varovaisuutta.

Asia olisi parasta kyetä hoitamaan terveydenhuollon sisällä, alan ammattilaisten kesken. Muuten kasvaa riski, että työnjakoa alkavat järjestellä hallinnon ja juridiikan osaajat. Silloin voi syntyä mitä vain, koska pääasiaksi nousee, että pykälät ovat hyvin. Näemme kenties uusia tehtävänimikkeitä tai luokituksen sairaudenomaisista tiloista, joiden toteaminen ei edellytä lääketieteellistä diagnoosia eikä lääkäriä.

Mitä mieltä olet, hyvä lukija? Ovatko terveydenhuollon käytännön ratkaisut vieneet työnjakoa hyvään suuntaan? Miten toteutuu lääkärin oikeus diagnoosiin? Näitä ja muita kysymyksiä voi pohtia esimerkiksi kommentoimalla tätä blogia.

Hannu Ollikainen

Lääkärilehden blogi 8.12.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi