Kuiskaus

Jotain olennaista katoaisi, kenties pysyvästi, kirjoittaa Roope Sarvilinna.

Kuiskaus Kuva 1 / 1

Kesäiltana, jossain satamassa, laiturilla maleksii ihminen ja kuiskaa: kaunis vene sinulla.

Kiitos, vastaan ja ajattelen että huomenna on hyvä tuuli, ei sumua tai mitään sellaista.

Onko runko mäntyä?

Juu, mumisen. Matkaa olisi kolmisenkymmentä mailia ja perillä pitäisi ostaa perunoita.

Varmaan hirveä homma pitää kunnossa?

Eipä suinkaan, valehtelen. Suinkaan, suhistelen mielessäni ja melkein nauran jäykkyydelleni.

Vuotaako paljon? Onko se joskus uponnut?

Hyvää yötä, jatkan, kömmin hyttiin ja unohdan laskea lipun.

Tietenkin vuotaa.

Suinkaan, suinkaan, suhistelen.

Suhteita puuveneisiin ei kannattaisi verrata esimerkiksi parisuhteisiin, eikä veneitä ihmisiin, sillä ensimmäiset väistämättä rapistuvat ja jälkimmäiset, tuota, eivät. Ja se on ikävää, ajatellaan, sellainen että ajan kulun näkee aluksensa kyljestä, kajuutan kulmista ja niin edelleen, sekin että pilssiin tihkuu joskus vettä. Tai aina. Ja että aurinko porottaa ja tuuli tuivertaa ja kaikenlaisia kolhuja tulee ja niin edelleen, samalla kun kättemme jäljet muuttuvat vähemmän ikuisiksi. Mutta niin vain hiljalleen, juuri yllä mainituista seikoista johtuen, suhde veneeseen alkaakin vaikuttaa jonkinlaiselta liitolta.

Joka sitoo.

Ja vaikka joskus haluaisi pitää pienen tauon, ei puuvenettä voi jättää hoidettavaksi kelle tahansa tehdasvenefirman vahaushessulle, ei edes talven yli, sillä se ymmärtämätön vahaushessu päällystäisi pohjan jollain oival­lisesti vettä hylkivällä aineksella – pahimmillaan kuttaperkalla – eikä paat­ti kyllä vuotaisi, muttei olisi enää puutakaan ja sen seurauksena jotain olennaista katoaisi, kenties pysy­västi.

Esimerkiksi tarve pilssipumpulle. Tai kolmelle. Sekä keväisin käytettävälle uppopumpulle. Ja neljälle automaattikytki­melle.

Katoaisi nosteen, kellumisen ihme.

En kyllä vertailisi muovivenejuttujakaan parisuhteisiin. Ei kannata. Sitä paitsi harvoin puuveneet todella uppoavat, esimerkiksi omalla kohdallani vain hieman alle kolme kuudesta.

Veneestä.

Juu, puuveneistä pitää kyllä olla huolissaan syksyllä, talvella, keväällä, alkukesästä, loppu­kesästä, sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapy­hinä, muttei mielellään juuri silloin kun suunnittelee perunoiden ostoa seuraavan purjehduspäivän perään, kun aurinko ei näytä millään laskevan ja lakka kiiltelee ja meri kiiltelee ja silmissä kiiltelee ja limilaudoitus pitää hiljaista klopinaa, kun pohjoistuuli on mennyt akkansa tykö yöksi ja kun parisuhde kaikkine seuraamuksineen (kolme) uinuu autuaana hytissä.

Sellaisina iltoina on mukavaa nojailla istumalaatikossa jokin samea maku suussa, kuunnella ohikulkevien kuiskauksia laiturilta ja miettiä miksi yksi näkee kauneudessa pelkkää hankaluutta, kun joku toinen taas huomioi mahdollisuuden ihailla siinä kuvastuvaa ihmisyyttä, ehkä kulttuuria; kallioilla veistettyjen souturuu­hien muodoista suunnittelijan hienostuneisiin kynänjälkiin paperilla, katajaisista veistokaarista sademetsäpuisiin doradeventtiileihin, yksityiskohtiin joissa taito on muuttunut taiteeksi ja kokonaisuus on enemmän kuin ajatus siirtymästä saarten välillä tai tarve saada perunoita saatikka pysyä pinnalla – voi jopa uskotella itselleen, että vajavaisuuksineen se mihin veistäjä on aikanaan kyennyt on lähes ainutlaatuista, että kalmankalpeiden testivoittajien välissä kelluu jotain luolapiirrosten kaltaista, ja että ajasta, tahattoman kömpelöstä esineestä sekä erityisesti sen katoavaisuudesta onkin syntynyt teos.

Joka ei uppoa.

Vielä.

Laiturilla kulkee joku, pysähtyy ja rykäisee.

Antaa tulla, ajattelen.

Perunoiden kohdalla nimi muutettu.

Roope Sarvilinna

Kirjoittaja on espoolainen ortopedi ja kirjailija.

Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 45/2018.

Oletko jo lukenut nämä?