Kuolemme kohta, kaunista

Kaunokirjallisuudelta toivotaan nykyisin välineellisiä arvoja, kirjoittaa Jussi Valtonen.

Kuolemme kohta, kaunista Kuva 1 / 1 Kuva: Mikko Kakela

Oletteko koskaan lukeneet Tšehovin novelleja? Jos ette, suosittelen kokeilemaan. Varsinkin jos kaipaa elämään perspektiiviä, jota ei somekohuista tahdo saada.

Vietin kesällä pari viikkoa lukien Tšehovia. Vaikka olen lukenut novelleja yksittäin ennenkin, en osannut varautua siihen, kuinka vaikuttavaa on uppoutua niihin perusteellisemmin. Kun niitä lukee monta peräkkäin, maailma alkaa näyttää… öh, tšehovilaiselta? Elämän ainutkertaisuus ja sattumanvaraisuus, liikuttava pienuutemme, koomiset rakastumisemme, pokkurointimme ja selittelymme näkyvät odottamattoman terävästi.

Kaunokirjallisuudelta toivotaan nykyisin välineellisiä arvoja. Tiedättekö nuo lehtiotsikot? Lukeminen parantaa myötätuntoa, auttaa työhaastattelussa, vetreyttää aivoja. Eivät nämä jutut kai kovin vahingollisia ole (toivon – olen itsekin kirjoittanut kirjoittamisen terveysvaikutuksista), mutta Tšehovia lukiessa muistaa, kuinka löysiä nuo puheet ovat. Paistaa 140 vuoden päähänkin, että Tšehovia työhaastatteluvalmiutemme eivät kiinnosta hevon helvettiä.

Lukekaapa novelli Viholliset. Se kertoo lääkäristä, jonka kuusivuotias lapsi kuolee. Lääkärin ainoa poika makaa kuolleena sängyssään – ja juuri silloin ovikello soi, lääkäriä huudetaan kotikäynnille. Lääkäri on turtana shokista, menee kasvot märkinä avaamaan ja yrittää mykkänä ymmärtää mistä on kyse, kun häntä vaaditaan kiihkeästi muualle, ammattirooliinsa auttamaan tuntematonta. Lukijan rintaa puristaa, tapahtumat etenevät pelottavan loogisesti tavalla, joka olisi – eikä ole – vältettävissä.

Merkillisen tuttuja nykylukijalle, nämä 1880-luvun polarisoitujat.

Kirjailija George Saundersin mukaan kau­nokirjallisuus muis­tuttaa, että olimmepa kuinka tyytyväisiä tahansa, elämä näyttää ennen pitkää kyntensä, jokaiselle meistä. Saunders viittaa novelliin Karviaismarjoja. Siinä virkamies Nikolai saavuttaa unelmansa. Hän liikuttuu riemusta, kun hänen elinikäinen haaveensa toteutuu ja hän saa viimein syödä karviaisia oman maatilansa pensaasta. Tavoitellessaan unelmaansa Nikolai on kuitenkin tuhonnut vaimonsa terveyden ja oman sielunsa: Nikolaista on tullut omahyväinen vallankäyttäjä, joka valehtelee nyt itselleen jopa omasta syntyperästään.

On musertavaa, kuinka sokea Nikolai on sille, mitä hän on valinnoillaan tehnyt itselleen ja läheisilleen. Hänen tarkkanäköinen veljensä Ivan kärsii nähdessään mitä Nikolaista on tullut. Mutta Ivan taas ei onnistu vakuuttamaan ketään muuta siitä, että Nikolain tragediasta tulisi ottaa opikseen. Silloinkin kun joku oivaltaa jotakin tärkeää, Tšehov tuntuu sanovan, oivallus menee meiltä muilta ohi.

Mutta kuinka lempeän armottomasti tuo velho, Anton Pavlovitš Tšehov, meitä katselee! Ja millainen maaginen kokonaisuus muka sattumanvaraisista yksityiskohdista muodostuu. Me vanhenemme ja kuolemme, sitä ennen kompuroimme koomisesti tavoitellen mitä sattuu. Haaskaamme ainutkertaiset hetkemme ja tajuamme asioiden merkityksen vasta kun on liian myöhäistä, jos silloinkaan. Mutta, samaan hengenvetoon: merkillisen ihanaa on uida joessa sateella.

Thomas Mannin mukaan novelleissa ilmenee elämän ”koko täyteys”. Kirjallisuudentut­kija Cathy Popkin sanoo, että Tšehovin novellit rikastuttavat olemassaoloamme, muistuttavat merkityksen ja kauneuden mahdollisuuksista ja siitä, mikä on tärkeää. Jotakin tuonsuuntaista minullekin kesällä kävi, tuntuu kuin olisin särkenyt sydämeni ja toipunut, monta kertaa peräkkäin.

Vaikutus on ehkä tilapäinen, mutta tänään näen meidät Tšehovin henkilöinä: puskemme kapeaa kaistaamme haaveillen, riidellen ja epäolennaiseen keskittyen, vähän väliä polvillemme lyötyinä, hetkittäin jotakin ymmärtäen. Merkillisen kaunis tämä jokilampi sateella, Herra antakoon meille anteeksi. Olisinpa nuori. Sade piiskaa ikkunoita, nyt on mentävä nukkumaan.

Jussi Valtonen

Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 36/2020.

Oletko jo lukenut nämä?