Niittyleinikki paljasti vamman

Värisokean elämä on saanut pohtimaan vammaisuutta yleensä yhteiskunnassamme, pohtii Hannu Ollikainen.

Niittyleinikki paljasti vamman Kuva 1 / 1

Opettaja suutahti. Hän kysyi, miksi piirsin kuihtuvan kukan.

Pienen koululaisen piti värittää niittyleinikki. Omani varsi oli ruskea. En kuitenkaan tiennyt sitä enkä ymmärtänyt, mitä opettaja tarkoitti. Vasta kotona selvisi, etten osannut nimetä vihreää ja ruskeaa värikynää. Aikanaan testitkin vahvistivat, että olen värisokea.

Vamma on tavallisinta laatua, äidinisältä peritty värinäön puna-viherheikkous. Enkä ole yksin. Sama ongelma on eriasteisena noin kahdeksalla prosentilla miehistä. Kaikkiaan värinäön puutteita lienee noin joka kymmenennellä miehellä, mutta vain puolella prosentilla naisista.

Kutsun värisokeutta vammaksi, vaikka ympäristömme lääketiede mukaan lukien näyttää pitävän sitä jokseenkin harmittomana ominaisuutena. Siihen pitää vain sopeutua. Terveyskirjasto valistaa lukijoitaan tähän tapaan: ”Värinäön häiriöt aiheuttavat jossakin määrin hankaluuksia tai kommelluksia jokapäiväisessä elämässä, tilanteissa, joissa värien tarkka erottelu olisi tarpeen.”

Kuulostaa lähes hauskalta.

Voi sen niinkin ottaa, mutta kuinka huvittavaa oikeastaan on, että hyvin monet ammattialat ovat täysin suljettuja niiltä, joilla sattuu olemaan puutteellinen värinäkö? Elektroniikan vyöry ja digitalisaatio tuntuvat vain laajentavan värien varassa toimivia järjestelmiä, joiden pariin värisokealla ei ole asiaa.

Tai pitäisikö jaksaa vain naureskella, kun taas kerran törmää värikoodattuun informaatioon, josta ei saa selvää edes päättelemällä? Paina punaista nappia. Entä jos teen virheen ja siitä seuraa jotain ikävää.

YK:ssa on sovittu, että ”Vammaisiin henkilöihin kuuluvat ne, joilla on pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, jonka vuorovaikutus erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.” Moneen muuhun ongelmaan verrattuna värisokeus on toki useimmiten lievä vamma, mutta ei sitä silti tarvitsisi vähätellä olemattomaksi.

Värisokean elämä on saanut pohtimaan vammaisuutta yleensä yhteiskunnassamme.

Ensimmäinen havainto on, että terveen on tavattoman vaikea ymmärtää vammaa ja sen vaikutuksia. Värisokea kuulee tämän tästä ihmettelyä siitä, ettetkö tosiaan erota tuota kirkkaan punaista kukkaa tai marjaa tai että maalasit sitten harmaaksi vaikka sovittiin vihreästä. Sävy on epäuskoinen – taidat pelleillä.

Tiedon puutteesta johtunee, että kuvallisen viestinnän maailma käyttää yhä värejä välittämättä siitä, etteivät monet ihmiset pysty niiden viestejä lukemaan. Ympäristömme visualisoituu vauhdikkaasti, mikä toivottavasti haastaa alan ammattilaiset pohtimaan niidenkin palvelua, joille värien kielen taito on mahdotonta oppia.

Toinen havainto on, että osa vamman haitoista aiheutuu ympäristöstä, joka toimii vastoin parempaa tietoa. Vaikka puna-viherheikkous on varsin yleistä – monien laajaa suojaa nauttivien vähemmistöjen tasolla – hyväksymme edelleen, että esimerkiksi liikenteen järjestelmät perustuvat perinteisiin puna-viher-koodeihin. Näin ei tarvitsisi olla. Yhteiskunnassa tehdään hyvää työtä esteettömyyden hyväksi, mutta ei tällä saralla.

Kolmas havainto liittyy yhteiskunnalliseen dynamiikkaan. Asioita ei ole olemassa, ellei niitä kukaan edusta. Meidät värisokeat on opetettu hiljaa hyväksymään ongelmamme, eikä meillä ole edunvalvojaa. Kääntäen tämä kertoo siitä, miksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen eri muodot ovat välttämättömiä.

Voi olla, että lääketieteen kehitys tuottaa keinoja korjata puutteellinen väriaisti. Niitä saattaisi jo olla, jos me kaikki maailman värisokeat olisimme liittyneet yhteen ja vaatineet sellaisia.

Kirjoittaja:

Hannu Ollikainen

Kirjoittaja toimi Lääkärilehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2008–2016 ja tarkastelee nyt ajankohtaisia aiheita ja ikuisuuskysymyksiä maallikon näkökulmasta.

Kuva: Nina Kaverinen

Julkaistu Lääkärilehden blogissa.

Oletko jo lukenut nämä?