Tasan ei taaskaan käynyt

Sairastuminen koronaan tuntui erityiseltä. Tunsin olevani osa globaalia tapahtumasarjaa.

Mikko Käkelä
"Sitä viivaa, jota olin kahden vuoden ajan sitkeästi paennut."

Kahden vuoden aikana elämä oli muistuttanut konsolipeliä, jossa väistellään vihollisia ja loikitaan kanjoneiden yli. Olin säästynyt virukselta, vaikka koko epidemia-ajan olin ollut lähitöissä, tavannut päivittäin kymmeniä ihmisiä ja tehnyt työvuoroja infektioyksikössä.

Huhtikuisena yönä tiesin erätappion tulleen. Aamuisen kotitestin kaksi viivaa eivät yllättäneet. Voi wuhanilaisen eläintorin vyötiäinen sentään! Olin sairastunut koronaan.

Sairastuminen koronaan tuntui erityiseltä. Tunsin olevani osa globaalia tapahtumasarjaa. Muistin uutiskuvia New Yorkin kaduilta, joissa kylmäkontit hurisivat ja kaivinkoneet kaivoivat rivi kerrallaan hautoja hiekkaiseen penkkaan. Muistin italialaisten kollegojen kauhistuttavat kuvaukset romahduksen partaalla olevasta terveydenhuoltojärjestelmästä. Muistin kuvat Hong Kongin tyhjistä kaduista ja australialaisen riemun, kun lockdown päättyi. Kuin kaiken tuon jatkona olin minä tamperelaisessa kerrostaloasunnossa katsomassa kotitestin toista viivaa. Sitä viivaa, jota olin kahden vuoden ajan sitkeästi paennut.

Oma tautini on lievä ja olin töissä jo viikon kuluttua. Tuon sairausviikon aikana mieli jatkoi harhailuaan globaalin terveyden teemoissa. Erityisen paljon mieleni matkusti Filippiineillä.

Kymmenkunta vuotta sitten vietin kuukauden Filippiineillä ja tästä ajasta pari viikkoa kalastajakylässä saarivaltion keskiosissa. Kyse oli Tampereen ja Manilan yliopistojen, sekä Duodecimin Global Health -kurssista, joka kokosi kiinnostuneita maailman eri kolkista pohtimaan terveyttä maailmanmittaisessa kontekstissa. Kahden viikon kenttäjakson aikana saimme seurata paikallisten terveystoimijoiden arkea.

Noissa muistoissa matkasi mieleni karanteeniviikon aikana. Kuljin jälkeen sairaanhoitajan mukana veneellä kylästä toiseen meduusoja kuhisevassa kirkasvetisessä meressä, kurkistin synnytyssaliin, seurasin poliorokotteiden antoa syrjäkylän terveysasemalla ja neuvolan toimintaa.

Mitä syvemmälle muistoissa matkustin, sitä epämukavamman etuoikeutetuksi itseni tunsin. Yksi maailmaa kiertävä virus, mutta niin erilaiset mahdollisuudet selviytymiseen. Mietin kalastajakylien tiiviisti asuttuja majoja, yhteiskäymälöitä ja kyläkaivoja. Miten siellä toteutuu turvavälit ja käsihygienia? Täällä minä makasin eristyksissä kerrostalon makuuhuoneessa vieressäni lasillinen puhdasta vettä ja parasetamolia.

Niin, parasetamolia. Se on ylellisyystuote monille, mutta kaurahiutaleiden kaltainen joka kodin vakiovaruste suomalaisille.

Muistelin sitä rauhallisuutta, jolla filippiiniläiskollegat hoitivat toimiaan. Työpäivät olivat pitkiä ja potilaita paljon. Diagnoosit syntyivät nopeasti potilas tutkien. Lähin röntgen oli mahdottoman matkan päässä ja laboratorion tutkimusvalikoima oli kapea. Karanteenissa köllötellessäni murehdin, kuinka tutuksi tulleet kollegat ovat koronaurakastaan selviytyneet. Kun itse tarvitsin lääkäriä, tein sen chatin kautta peiton alla.

Minulle maksettiin sairaspoissaoloni ajalta palkkaa. Sairastaminen ei vaarantanut toimentuloa, enkä siksi mennyt sairaana töihin mahdollisesti muita tartuttamaan. Lukutaitoisena pystyin hakemaan tietoa, koulutettuna erotin faktat hutusta. Etuoikeutetun elämää tämä kaikki.

Minulle koronassa vietetty aika oli muistutus siitä, miten moneen kerrokseen on maailman väki pakattu. Globaalin kriisin edessä eriarvoisuus korostuu, kun turvaverkkojen ja palvelujärjestelmien lujuus tai heikkous tulevat näkyväksi. Vaaran uhatessa solidaarisuus ja kauniit aatteet unohtuvat, rikkaat vetävät rokotteet ja lääkkeet köyhempien edestä ja sulkevat rajansa.

Minä toivuin viikossa. Riittääkö vuosikymmen nostamaan köyhistä köyhimmät taas jaloilleen?

Miila Halonsaari

Nuorisolääkäri, joka uskoo yhä hyvinvointivaltioon.

Uutinen on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?