Motivaation teorioista yleisesti tunnetuin keittiöpsykologien joukossa lienee Maslow'n tarpeiden hierarkia vuodelta 1943.
Onhan näitä: Reissin 16 tarvetta, Alderferin ERG-teoria, Decin ja Ryanin itseohjautuvuusteoria jne.
Tarvehierarkioita ja -teorioita käytetään runsaasti ihmisen käyttäytymisen selittämiseen ja varsinkin Maslow’n nimi tulee usein esiin.
Kaikki saavutetut tarvetasot ja kyvyt, joilla olemme elämämme aikana tarpeitamme täyttäneet, katoavat hitaasti, mutta varmasti.
Täydellisiä teorioita ei olekaan ja nämäkin ovat kuin klassisen fysiikan mallit: päteviä vain ennalta määritetyissä olosuhteissa. Joitain teorioita on kritisoitu yliyksinkertaistamisesta, toisia monimutkaisuudesta, kolmansia päällekkäisyyksistä. Kaikki yhteisesti empiiristen todisteiden puutteesta ja tiukasta sidonnaisuudesta länsimaiseen kulttuuriin.
Nämä teoriat tarjoavat kuitenkin arvokkaita näkemyksiä ja oivaa ajatuskokeiden maaperää meille keittiöpsykologeille.
Tarvehierarkiateoriaa ja rinnastettavia tarkastellaan usein yksilötasolla reippaan aikuisen ”to-do”-listana, mihin niitä ei ole tarkoitettu.
Eri tarpeiden täyttämiseen vaaditaan toimintakykyä ja taitoja, jotka harjoitellaan eri ikäkausina ja siten Maslow’n pyramidin valloitus alkaa jo syntymän jälkeen.
Perustarpeita
Imeväisikäisellä on sekä fysiologisia, että alkukantaisia emotionaalisia perustarpeita, mutta ei pysty niitä täyttämään omillaan.
Kiintymyssuhde muovautuu vanhemmalta saadun avun myötä. Lapsuudessa harjoitellaan toteuttamaan perustarpeita itsenäisesti, mutta kognitiiviset ja emotionaaliset haasteet vaativat vielä vanhemmalta saatua oppia, rajoja ja rakkautta.
Nuori keskittyy identiteetin rajojen etsimiseen, sosiaalisten suhteiden vaalimiseen, ulkoisten motivaatiotekijöiden viidakossa selviytymiseen, statuksen rakentamiseen, itseilmaisun hiomiseen sekä vanhemmista itsenäistymiseen.
Joka vaiheessa opitaan taitoja, joita vaaditaan erilaisten tarpeiden täyttämiseen. Kun taidot ovat hallussa, aikuisuus saavutetaan ja perustarpeiden täyttäminen tapahtuu ideaalitilanteessa ilman ponnistelua. Yksilö voikin keskittyä taas seuraavan tarveportaan haasteisiin.
Henkilökohtainen kasvu, identiteetin ja moraalin vakiintuminen, sosiaalisen piirin laajentaminen ja ammatillisen pätevyyden kehittäminen ja vakiinnuttaminen, perheen rakentaminen.
Lyhykäisyydessään kaikki tämä käsittääkseni pyrkii siihen mitä kukaan ei oikein yhdellä lauseella osaa selittää: ”itsensä toteuttaminen”.
Mitä tapahtuu sitten kun tarvehierarkiapyramidin huippu on saavutettu, tai kun plakkarissa on kaikki Reissin 16 kunniamerkkiä?
Senesenssi saapuu hiljaa ja pyytämättä saattamaan meitä hitaasti alas pyramidin huipulta. Pitkän matkan varrella kunniamerkit lähtevät yksi kerrallaan kiertoon. Kaikki saavutetut tarvetasot ja kyvyt, joilla olemme elämämme aikana tarpeitamme täyttäneet, katoavat hitaasti, mutta varmasti.
Kaikki nimet ja sanat eivät muistukaan enää mieleen rajun flunssan jälkeen. Eikä polvikipu enää lähdekään sillä liikunnalla, josta se aiemmin tuli.
Ystävät eivät enää soita tai kiukuttelevat, ettei heille soitella koskaan. Omat sisarukset on hoitokodissa tai haudan levossa. Perheen nuorimmaiset on jo maailmalla ja lastenlastenkin kuvia on kirjahyllyllä enemmän kuin mitä nimiä muistissa.
Elämän piiri kapeutuu, lääkelista pitenee. Lähikaupassa käynti onkin yhtä pelottavaa kuin ensimmäisellä kerralla yksin apurattailla kauppaan pyöräillessä melkein vuosisata sitten.
Matkalla
Jossain vaiheessa pyramidin seinämää alas tultaessa mukaan liittyy sairaudet, jotka tasaisin väliajoin sysäävät yksilölle vauhtia kohti pohjaa. Dementia voi viedä mennessään kyvyn täyttää kognitiivisia tarpeita, kun taas nivelrikko tai selkäydinkanavan ahtauma hankaloittaa kaikkia tarpeita joihin itsenäinen liikkumiskyky on olennainen.
Toimintakyvyn heikentyessä edelleen esimerkiksi pikkuaivoinfarktin jälkeensä jättämän huimauksen vuoksi elinpiiri voi kaveta vessan, jääkaapin ja sängyn väliin – olettaen siis, ettei iskeeminen sydämen vajaatoiminta tai muu sydänsairaus tee tätä ensin. Lääkelistan pidentyessä lääkehaitat lisääntyvät. Jos elämänhalua olikin vielä sairaustaakasta huolimatta jäljellä, puolison menehtyminen voi viedä loputkin tuhkat pesästä.
Kasvu ja kehitys alkaa riippuvuussuhteesta vanhempaan. Nuoruuden aikana itsenäistyminen johtaa toimintakyvyn harppaukseen, jossa riippuvuudesta irtaannutaan ja itsenäisesti pärjäämisestä tulee normi. Ikääntyvä palaa kuitenkin aikanaan tilaan, jossa joutuu tottumaan elämän hitaaseen hiipumiseen ja ainaiseen luopumiseen.
Ympyrä sulkeutuu ja yksilö joutuu jälleen olemaan riippuvainen muista.
Samalla kun katselen kuvitteellisen yksilön matkaa tarvehierarkiapyramidin huipulle ja sieltä alas, huomaan, että Maslow’n tarvehierarkia rakentuu muinaisen hautakammion muotoon.
En enää ihmettele sitä, miksi monet ikäihmiset viipyilevät vastaanotolla jutustellen ja toisaalta ymmärrän senkin, miksi toiset ikäihmiset eivät missään tapauksessa tule lääkäriin vapaaehtoisesti. Yhtäältä on yksilöitä joiden tarpeisiin lääkäri pystyy jollain tavalla vastaamaan ja toisaalta niitä, jotka tietävät jo ettei ainakaan tämän päivän lääkärillä ole heille mitään sellaista annettavaa, joka muuttaisi fysiikan lakeja tai suurentaisi Hayflickin rajaa.
Voimme kuitenkin tehdä pieniä asioita: suojata sairauksilta, jarruttaa alamäkeen valuvia, yrittää palauttaa toimintakykyä, järjestää kotiapuja ja kuntoutusta.
Voimme yrittää hoitaa oireita ja jos emme onnistu, voimme lohduttaa, saattaa, kannatella, kuunnella ja jakaa iloa ja surua. Olemme sen toisillemme velkaa: sama on oletettavasti meillä kaikilla kuitenkin edessä jossain vaiheessa.
Kirjoittaja on yleislääkäri, johon voi törmätä, jos triage sen sallii.
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
