Hän on tuttu näky terveysasemalla. Tuo väsynyt ja voimaton ihminen. Ei hän jaksa mitään. ”Kuulkaa tohtori, voiko ihminen olla väsynyt vaikka on työtön”, hän kysyy. ”Vietän päivät tekemällä ei-mitään ja silti koko ajan tuntuu, että minulla ei ole energiaa. Hyvä kun jaksan portaat kävellä.”
Lääkäri miettii väsymyksen biologisia ja psykologisia syitä. Mutta entä jos syy väsymykselle löytyy yksinkertaisesti uupuneen elämästä? ”Sen jälkeen, kun viimeinen työjakso päättyi, sosiaalinen elämä on käytännössä kuihtunut pois”, hän sanoo. ”Ei ole oikein ketään. Äiti kuoli viime vuonna pois ja lapset soittelevat silloin tällöin. Ei ole oikein muuta…vain tämä uupumus.”
Entäpä jos se onkin yksinäisyys, mikä häntä väsyttää?
Nyt vasta tajuan, mistä hän saa energiansa.
On nimittäin olemassa teoria, jonka mukaan evoluutiossa ihmiset ovat merkinneet toisilleen energiaa. Jos sinulla oli ystävä, se tarkoitti, että sinulla oli kaksin verroin voimaa. Mutta jos sinulta otettiin ihmiset pois, se tarkoitti, että menetit energiaa! Ja jos sinulla ei ollut energiaa, sinun oli säästettävä sitä ja paras strategia säästää energiaa oli mennä säästöliekille.
Miltä siis näyttää ihminen, joka on säästöliekillä? Hän näyttää väsyneeltä. Näin kuuluu teoria väsymyksestä energiansäästöstrategiana.
Teoriaa tukee tutkimus, jossa vapaaehtoiset tulivat laboratorioon kolmena peräkkäisenä päivänä.
Ensimmäisenä päivänä he olivat kahdeksan tuntia ilman ruokaa, toisena kahdeksan tuntia ilman mitään sosiaalista kontaktia ja kolmantena päivänä joko ilman ruokaa tai ilman sosiaalisia kontakteja. Koe yllätti tutkijat, sillä vietettyään kahdeksan tuntia ilman mitään sosiaalista kontaktia, vapaaehtoiset tunsivat itsensä kerrassaan väsyneiksi. He olivat syöneet normaalisti, mutta silti heistä tuntui kuin joku olisi avannut heidän kyljestään hanan, jota pitkin energia vain valui pois.
Yksinäisyys, se on energiasyöppö.
Kun tutustuin teoriaan, minulle tuli mieleen henkilö, jonka tunnen. Ah, mikä sosiaalinen pörrääjä hän onkaan. Hän juoksee kesällä puvun helma liihottaen barokkikonserteissa ympäri Turun saaristoa ja hän järjestää ystävilleen uudenvuodenillallisia, juhannuskutsuja ja rapuillallisia. Hän tuntee kaikki, hän kulkee cocktail-lasi kädessä seurueesta toiseen, hän nauraa niin, että ikenet näkyy. Miten energinen hän onkaan, miten väsymätön.
Mutta nyt vasta tajuan, mistä hän saa energiansa. Kaikista niistä ihmisistä! Hänen sosiaalinen verkostonsa on kuin bioreaktori, jonka turbiinit jauhavat hänelle energiaa.
Mutta kuvitellaanpa ihminen, joka passitetaan työttömyyskortistoon. Työpaikka on ollut hyvä, työkaverit kivoja, paljon yhteistä tekemistä työajan ulkopuolella. Mutta vähitellen kaikki tuo jää pois: toiset ihmiset, mukavat illat kalassa, minigolfissa tai muissa harrastuksissa. Energia valuu ulos tasatahtia niiden kutsujen kanssa, joita ei enää tule. Sohva muuttuu sängyksi, eihän siitä jaksa muutenkaan enää nousta. Eniten häntä auttaisi toiset ihmiset.
Elämme kuulemma yksinäisyysepidemian aikaa. Mutta sattumoisin elämme myös uupumusepidemian aikaa. Mitä jos nämä epidemiat ovat päällekkäisiä. Yksinäisyys tuottaa väsymystä, väsymys pitää yllä yksinäisyyttä. Lehtien palstoilla heitä ei näy koskaan.
Mutta mitä muka lääkäri voisi tehdä? Kohentaa ihmisten toimintakykyä mielialalääkkeillä, jotta ihmiset kestäisivät yksinäisyyttään paremmin?
En usko, että lääkäreistä on tässä paljonkaan apua.
Mutta se henkilö, joka perustaa klubin tai kerhon tai yhdistyksen tai järjestön; se henkilö, joka ymmärtää lajimme sosiaaliset juuret ja tuo ihmiset yhteen; se henkilö voisi tehdä niin paljon, että hänelle varaisin paikan itsenäisyyspäivän vastaanotolla.
Kirjoittaja on Porvoossa asuva tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
