Kuka lohduttaisi läheistä?

Kuka lohduttaisi läheistä? Kuva 1 / 1

Kun ihminen sairastuu tai joutuu vaikkapa kolariin, avunsaantimahdollisuudet ovat vähintäänkin kohtuullisen hyvät. Sairautta tai vammaa pyritään hoitamaan kaikilla mahdollisilla lääketieteen keinoilla ja potilaalle järjestetään tarvittavaa apua. Kuinka onkaan läheisen laita? Kuinka usein ajattelemme puolisoa, perheenjäsentä tai ystävää ja hänen selviytymistään tuossa tilanteessa? Läheisen sairastuminen voi murskata koko senhetkisen elämän. Pelko rakkaimman selviytymisestä voi käydä vähitellen ylitsepääsemättömäksi. Mukaan tulevat huolet arjen ja elämän sujumisesta, taloudelliset murheet ja mahdollisesti työkykyynkin liittyvät huolenaiheet. Harva kuitenkaan vaivaantuu edes kysymään, kuinka tuo sivustakatsoja jaksaa.

Läheisen sairastaessa ja kamppaillessa elämänsä puolesta ei ole sallittua voivotella ääneen omia huolenaiheitaan ja omaa tuskaansa. Omat pelot ja ahdistuksenaiheet eivät ole soveliaita. Joskus kuitenkin tuntuu, että läheiset käyvät läpi paljon vaikeampia ja tuskallisempia asioita kuin itse sairauden tai onnettomuuden uhri. Onnettomuuspaikalla mukana olleet voivat kantaa vuosikausia epätietoisuutta ja syyllisyyttä tilanteesta. Monella saattaa olla tunne, että heidän olisi pitänyt pystyä auttamaan uhria paremmin tai heidän olisi peräti pitänyt pystyä ehkäisemään tapahtunut. Nämä tunteet saattavat vaikuttaa päivittäiseen elämään pitkiäkin aikoja, aiheuttaa pelkotiloja, masennusta ja unettomuutta. Moni ei uskalla eikä halua puhua tuntemuksistaan ja peloistaan. Tuntuu häpeälliseltä vatvoa omia pelkojaan tiedostaen samalla sen, kuinka paljon varsinainen onnettomuuden uhri on käynyt läpi kipua ja tuskaa, ja kuinka paljon hän on menettänyt elämässään.

Monesti ympäristön ja ystävien tuki hiipuu vähitellen. Kuinka moni onkaan kuullut surunsa keskellä nuo retoriset lausahdukset: ”kyllä se siitä”, ”elämä jatkuu” tai ”sinulla on niin paljon kaikkea muuta hyvää ja nyt ei muuta kuin eteenpäin elämässä”. Ihmistä saatetaan myös toistuvasti muistuttaa siitä, miten hienoa on, että läheinen on edes hengissä kaiken tapahtuneen jälkeen. Ei siis ole mitään syytä märehtiä oman elämänsä kurjuutta. Retoristen lausahdusten sijaan pienikin välittävä ele ja empatia tuovat varmasti enemmän lohtua jokaiselle meistä.

Entä, jos kyky iloita elämän pienistäkin asioista on kadonnut kohdatun järkytyksen seurauksena ja entä jos nuo lausahdukset eivät riitä auttamaan eteenpäin elämässä? Joskus koettu järkytys, tuska ja menettämisen pelko voivat käydä ylitsepääsemättömiksi. Suru voi vallata elämän vähitellen ja arki muuttuu raskaaksi ja vaikeakulkuiseksi. Tässä tilanteessa tulisi läheisten ja ystävien antaa tukensa omaisille ja meidän ammattilaisten tulisi omaiset kohdatessamme ottaa huomioon jälkikäteen tulevat stressireaktiot ja puuttua niihin paljon aktiivisemmin. Ihminen, joka kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta saattaa olla hyvinkin yksinäinen, eikä hän välttämättä selviä ahdingostaan ilman ammattiapua.

Vaikka yhteiskuntamme on kovin suoritekeskeinen ja tehokkuutta korostava, niin se ei tarkoita sitä, että meillä ihmisillä olisi yhtään enempää pelimerkkejä selviytyä elämän kriiseistä kuin ennenkään on ollut. Päinvastoin tuntuu, että nykyään ihmisen oletetaan selviävän hetkessä hyvinkin vaikeista tilanteista. Tunteita – surua, pelkoa ja tuskaa – pitäisi pystyä hallitsemaan sujuvasti ja ne pitäisi hoitaa pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman vähäeleisesti ja tyylikkäästi. Valitettavasti näin ei kuitenkaan asia ole. Aika parantaa paljon, mutta tuo aika mitataan usein vuosissa, ei viikoissa.

Sari Halonen
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.

Oletko jo lukenut nämä?