Medisiinarit myrskyssä

Medisiinarit myrskyssä Kuva 1 / 1

Medisiinarin arki on kuten kenellä tahansa opiskelijalla: luentoja, tenttejä, käytäntöä ja valvottuja öitä. Juhlia siellä, sitsejä täällä, haalarit ja aurinkolasit. Tulevaisuus vaikutti opiskelun alkaessa valoisalta, mutta vuosien varrella taivaanrantaan on pikkuhiljaa kertynyt useita uhkaavana seisovia myrskypilviä. Nyt osa jo tihkuttaa jääkylmää vettä niskaan ja sadetakki taitaa olla kotona.

Nämä myrskypilvet eivät koske ainoastaan lääkäriksi opiskelevia, vaan koko terveydenhuollon kenttää potilaista ammattihenkilöstöön asti. Parasta aikaa sotea, ja ilmeisesti siinä sivussa koko valtakuntaa, rakennetaan uusiksi. Kaikista terveyspalveluista pitäisi säästää ja lääkärinkoulutuksenkin rahoitus vähenee suhteessa sisäänotettaviin opiskelijoihin. Asioita yritetään korjata, mutta keskeneräisen työn epärakentava arvostelu kukoistaa julkisessa keskustelussa.

Myös sosiaalisen median foorumeita selaillessa tulee luettua hyvin hämmentäviä kertomuksia huonoista kokemuksista. On riipaisevan yleistä kuulla, ettei sairastava suostu käymään lääkärissä ”kun ei sieltä mitään apua saa ja jonotkin on niin pitkiä”. Mikä pahinta, tätä epäluottamuksen ilmapiiriä ovat uskomusparantajatkin jo oppineet käyttämään lyömäaseena terveysalaa vastaan.

Medisiinarin suurimpana haasteena on mahtua saappaisiin, joiden kengänkoko kasvaa vuosi vuodelta. Lääkäreiltä odotetaan nykyään enemmän kuin koskaan: meidän pitäisi osata olla johtajia, lakimiehiä, terveystaloustieteilijöitä, psykologeja, ravitsemustieteilijöitä, lastentautien erikoislääkäreitä ja kaiken tämän lisäksi vielä hallita täysin oma tonttimme – yleinen terveys ja sairaus.

Urakka ei siis ole pieni: uutta tietoa syntyy koko ajan, enemmän kuin mitä vanhaa ehtii omaksua. Samalla myös väärän tiedon määrä kasvaa ja kriittinen lukutaito tulee koko ajan tärkeämmäksi. Tutkitun tiedon lisäksi tulisi siis olla perehtynyt myös huijauksiin – lääkäri kun kuitenkin on se viimeinen muuri potilaan ja potilaasta perusteetonta hyötyä hakevien tahojen välillä. Tiedämme myös, että huijauksen kumoamiseen vaadittava työmäärä on sen luomiseen verrattuna aina vähintään kymmenkertainen.

Vaikka kaiken tiedon pystyisikin jotenkin omaksumaan – oppien samalla purkamaan kaikki ne valheiden jalkamiinat – on aina otettava huomioon myös inhimillinen tekijä. Meillä on kaikilla oma kasvukaaremme ja päämäärämme, murheemme ja ilomme, vahvuutemme ja vauriomme. Ne heijastuvat jossain määrin työhömme, halusimme sitä tai emme. Myös inhimillisten virheiden määrä lisääntyy sitä mukaan, kun tiedon kasvun seurauksena osattavien asioiden ja työtehtävien lista pitenee. Nykylääkärille kynnyskysymyksiä ammattiin valmistumisessa ovatkin paineensietokyvyn lisäksi oman keskeneräisyyden sietäminen, virheistään vastuun kantaminen ja luonnollisesti myös itselleen anteeksi antaminen.

Sitten on vielä se varsinainen leipätyö: kasvavasta jonosta tulisi hoitaa hyvin mahdollisimman monta potilasta tiukoilla aikarajoilla, eikä armoton kiire saa heijastua vastaanoton ilmapiiriin. Kuinka siis virheitä tekevänä, epätäydellisenä ihmisenä voi kiireen keskellä kaikessa rauhassa kohdata tuntemattoman henkilön, jonka terveydestä onkin yhtäkkiä vastuussa?

Vaikka substanssiosaaminen on tärkeää, on hankittava myös ominaisuuksia, joita tiedollinen ja taidollinen koulutus ei välttämättä takaa. Ihannetilanteessa sen valkoisen takin alle on vuosien varrella kertynyt pohjaton määrä hiljaista voimaa, jolla vaikeuksista voidaan selvitä. Näin on myös vieressä istuvan ihmisen eli potilaan kohdalla. Ikimuistoisia kohtaamisia olen nähnyt syntyvän, kun nämä molemmat unohtavat tittelinsä, tunnistavat sen hiljaisen voiman toisistaan ja kunnioittavat sitä. Sekä vaikeissa sairauksissa että rutiinivastaanottokäynnillä saumattoman yhteistyön merkitys on suuri, eikä kumpikaan voi asettua toisensa yläpuolelle. Vasta keskinäisen luottamuksen synnyttyä alkaa aito keskustelu, jonka myötä voidaan paremmin saavuttaa oikeat hoitopäätökset.

Vielä tarvitaan kuitenkin rauhallinen, kiireetön ilmapiiri. Mutta miten kaiken tämän riepottelun keskellä se voidaan saavuttaa? Tätä me medisiinarit nykyään opiskelemme päivin, toisinaan myös öin. Sen opettamiseen ei välttämättä vaadita rahaa. Lääketieteen lisensiaattitutkinto kestää ennätykselliset kuusi vuotta ja vaikka suuri osa ajasta menee tieto- ja taitopohjan rakentamiseen, antavat nämä kuusi vuotta samalla kuitenkin runsaasti aikaa emotionaaliselle kypsymiselle, jota erityisesti pienryhmissä opiskelu ja tiivis yhteistyö edistää. Kypsyys on perusehto, mikäli aikoo sen myrskyn silmän saavuttaa tai ylipäätään selviytyä työstään kunnialla.

Tässä on kuitenkin vain puolet tarinasta. Myrskyn silmään on mahdotonta taivaltaa yksin, ja paraskin lääkäri on ammatissaan hyödytön, jos hänen kykyihinsä ei kukaan usko. Medisiinarit raatavat päivittäin kirjojen ääressä milloin missäkin. Voisi luulla, että tavoitteena on vain päästä tentistä läpi, mutta pinnan alla jokainen opiskelija miettii jatkuvasti, tulevatko hänen potilaansa luetusta tiedosta hyötymään. Me siis kahlaamme valheiden jalkamiinoja väistellen tiedon syövereitä läpi, loppujen lopuksi vain ansaitaksemme tuntemattoman ihmisen luottamuksen. Potilaan päätettäväksi jää, olemmeko me sen arvoisia.

Lääketieteen opiskeleminen juuri tähän maailmanaikaan on osoittautunut monella tavalla yllättäväksi ja haasteelliseksi. Näistä haasteista selviäminen vaatii avointa mieltä, kovaa työmoraalia ja yhteistyöalttiutta. Juuri näistä syistä väitän nyt olevan yksi parhaita aikoja kasvaa lääkäriksi. Suunta kohti myrskyn silmää, tavataan siellä.

Saku Pelttari
Kirjoittaja on lääketieteen kandidaatti Tampereelta. Virallista lääketieteen opiskelua vajaat kolme vuotta takana – epävirallista vähintään elämän verran edessä.

Oletko jo lukenut nämä?