Mikä lääketieteellisen pääsykokeissa on vialla?

Miksei lääketieteen pääsykokeisiin ole sisällytetty psykologisia testejä? ihmettelee Saku Pelttari.

Mikä lääketieteellisen pääsykokeissa on vialla? Kuva 1 / 1

Taannoin opetuksen yhteydessä tapasin mielenkiintoisen henkilön. Hänellä oli armoton tapa laittaa kaikki samassa tilassa olevat lääkärit ja hoitajat polvilleen kritisoimalla ja epäilemällä näitä perusteettomasti ja tilanteeseen liittymättä. Sain aluksi olla häneltä rauhassa, mutta ennen pitkää huomio kiinnittyi minuun. Hän sanoi virnuillen, kuinka hänen mielestään jokaisen lääkärin pää pitäisi tutkia ennen kuin otetaan opiskelemaan.

Teki mieleni sanoa, että mitä hyötyä, kun lääkäreitähän ne tarkistajatkin sitten olisivat. Kukas niiden päät sitten tarkistaisi. Purin kuitenkin huulta ja laskin kymmeneen, jonka jälkeen ehdotin, että lääkäreiden päitä voisi lisäksi tarkistaa koulun jälkeen tai sen aikana, kun kyllä tässä järki voi mennä ihan yhtä lailla. Loppuosa keskustelusta sujuikin sitten näennäisen hyvissä merkeissä.

Kun 2013 luin pääsykokeisiin, ihmettelin mielessäni, miksei lääketieteen pääsykokeisiin ole sisällytetty minkäänlaisia psykologisia testejä tai haastattelua? Ihmettelin vielä enemmän, kun sain tietää, että muiden terveydenhuollon ammattitutkintojen pääsykokeisiin sellainen kuuluu. Miksei lääkärin päätä tarkisteta niin kuin muidenkin, ovatko he jotenkin kaiken tämän yläpuolella? Eikö tällainen toimintamalli ole epäreilu, ehkä jopa hieman epäilyttävä?

Se on totta, että psykologinen testi kuulostaa ideatasolla erittäin loogiselta ratkaisulta, kun halutaan seuloa lääkäriksi hakevista sosiaalisesti kyvykkäät. Näihin testeihin liittyy kuitenkin monia ongelmia, joista täytyy olla tietoinen sen käyttöä harkittaessa. Lähdetään siitä mihin psykologinen testi on tarkoitettu, eli jakamaan ihmiset ajattelun ja toiminnan yhtäläisyyksien mukaan ryhmiin.

Ensimmäinen ongelmakohta on juuri tämä kategorisointi: se on jo havaittu käytännön kokemuksen kautta jonkinlaiseksi ongelmaksi muussa terveydenhuollon opetuksessa. Terveysalalla tavallisina soveltuvuuskriteereinä on tavallisesti ajateltu olevan sosiaalisuus ja hyvät ryhmätyötaidot. Tiettyjen piirteiden suosiminen tällä tavoin johtaa pahimmillaan tiukkaan valikoituneisuuteen ja hyvin samankaltaiseen joukkioon. Tällainen ryhmä on täynnä ihmisiä, jotka varmaankin sopivat toimimaan ihmisläheisessä ammatissa. Terveydenhuoltoon kuitenkin työllistytään hyvin laajalti erilaisiin virkoihin, eikä läheskään kaikki virat sisällä suurta määrää ihmiskontaktia. Valikointi voi siis johtaa epäsuhtaan eri virkojen työllistymisessä.

Sama pätee lääkäreihin. Kärjistettynä esimerkkinä lääketieteellinen tiedekunta saattaisi soveltuvuuskokeen ohjaamana kouluttaa kurssillisen akuutti- ja terveyskeskuslääkäreitä, mutta ei yhtään psykiatria tai patologia.

Ongelmana on lisäksi testien moninaiset virhelähteet, joista merkittävin on ehkä vastausten todenmukaisuuden arvioinnin mahdottomuus. Tämä on erityisen merkittävä lääketieteellisen valintakokeissa, sillä lisensiaatin koulutusohjelmaan valikoituu nykyisellä pääsykokeella varsinkin luonnontieteiden näkökulmasta hyvin älykkäitä ihmisiä. Älykkyyttä heillä riittää usein muillakin saroilla pitäen sisällään joskus myös tietynlaista viekkautta.

Soveltuvuuskoetta tulkitsemalla ei olisi esimerkiksi mitenkään mahdollista arvioida, kuinka moni näistä testin läpäisseistä on aidosti vastanneet oman persoonansa mukaan, vai vain sen mitä firma haluaa kuulla. Tällainen "tarkoitus pyhittää keinot" -metodi olisi useimmilla ehkä vain kertaluontoista varman päälle pelaamista pääsykokeissa, mutta toisilla se voisi olla vanha tuttu tapa toimia tavoitteiden saavuttamisessa. Sellainen mentaliteetti ei käsittääkseni ole hyvä ominaisuus ylipäätään missään suuren vastuun ammatissa.

Minua on mietityttänyt myös se, kuinka lääketieteellisen pääsykokeisiin valmentavat lafkat lähtisivät lähestymään psykologisia kokeita. Saisivatko maksavat asiakkaat jotain hyvinvointivalmennusta vai saisivatko esimerkiksi introvertit jonkinlaista eheytys-terapiaa sosiaalisen minän esiintuomiseen ja syrjäänvetäytyvyydestä parantumiseen? Ja tulisiko heidän järjestelmäänsä soveltuvuuskokeet erikseen, jotta sisäänpääsyprosentit pysyisivät esittelykelpoisina?

Lista soveltuvuuslomakkeiden ja yksilöhaastattelujen ongelmakohdista on pitkä ja kaiken lisäksi ne ovat käsittääkseni kalliita järjestää. Ei kuitenkaan ole perusteltua väittää, etteikö nykyisessä järjestelmässä olisi vähän kehittämisen varaa. Yksilöllistä paineensietokykyä nykyinen pääsykoe mittaa hyvin, mutta riittääkö se yksinomaan valintakriteeriksi nopeasti kehittyvässä maailmassa? Soveltuvuuskokeilla voi kyllä seuloa monia ominaisuuksia, mutta tietynlaisen ihmistyypin hakeminen voi olla liian tiukka rajaus. Loogisempaa olisi sulkea pikemminkin pois tiettyjä ei-haluttuja ominaisuuksia, kuten vaikeat persoonallisuushäiriöt.

Jos nyt jotain pitäisi kehittämisen vuoksi kehittää, niin pääsykokeeseen voisi sisällyttää kovan paineen alla suoritettavan ryhmätyökokeen. Tässä pisteytyskriteerit eivät suosisi mitään tiettyä persoonan piirrettä vaan ainoastaan keräisivät listaan rakentavasti ryhmässä toimivat hakijat. Se toimisi ainakin hyvänä soveltuvuuskokeena lääkärin ammattiin, koska ryhmätyötaitojen merkitys on alalla kiistaton. Erityisesti Tampereella ryhmätyökoe olisi hyödyllinen, sillä opiskelu perustuu pienryhmätyöskentelyyn: oppiminen on hyvin paljon kiinni rakentavasta ryhmähengestä.

Oman kokemukseni perusteella voin kuitenkin hyvällä varmuudella sanoa, että tarve soveltuvuuskokeille on ehkä enimmäkseen näennäinen. En ole opiskeluaikanani törmännyt kuin muutamaan tapaukseen, jossa soveltuvuutta on jouduttu pohtimaan, mutta yhtäkään näistä tapauksista ei olisi voinut jallittaa minkään maailman soveltuvuuskokeen avulla. Lisäksi nuorten vuorovaikutustaidot ovat paremmalla tasolla kuin koskaan ja mielestäni soveltuvuuskokeiden käyttö näiden erilliseen seulontaan olisi ruuvin hakkaamista vasaralla. Huomattavasti tehokkaampaa olisi panostaa vuorovaikutustaitojen seulonnan sijasta niiden opetukseen kaikilla lääketieteen tasoilla.

Saku Pelttari

Kirjoittaja on lääketieteen kandidaatti Tampereelta. Virallista lääketieteen opiskelua kolme vuotta takana – epävirallista vähintään elämän verran edessä.

Oletko jo lukenut nämä?