Perintöä odotellessa

Perintöä odotellessa Kuva 1 / 1

Naistenlehdet kehottavat seniori-ikäisiä nauttimaan elämästään. On trendikästä panostaa elämänlaatuun ja toteuttaa haaveita, kun ruuhkavuodet ovat ohitse. Kuvissa paistattelee hymyileviä senioreja upeissa lomakohteissa. Kylillä ja toreilla puhumme hyvän ja laadukkaan tulevaisuuden puolesta. Mikä onkaan todellisuus?

Puolison kuollessa, lesken suuren surun keskellä, haaskalinnut alkavat perillisten olomuodossa kierrellä vanhuksen ympärillä vaatimassa osuuttaan perinnöstä. Jopa lapsettomat tädit ja sedät muuttuvat hetkessä kullanarvoisiksi joutuessaan vanhainkotiin huonontuneen yleiskunnon vuoksi. Suuri huoli leviää sukulaisten keskuudessa siitä, kuka saa ja mitä. Tehdään laskutoimituksia siitä, kuka on käynyt milloinkin tervehtimässä vanhusta tai peräti käynyt kaupassa vanhuksen puolesta. Vietetään unettomia öitä pohtien paljonko tädin tai sedän tilillä on rahaa ja kuka ne perii. Odotetaan sairaan sukulaisen pois nukkumista mielessä perintörahat, joilla paikataan omaa ylivelkaantunutta elämäntyyliä. Pahinta on, jos seniori erehtyy elinaikanaan haaskaamaan omaisuuttaan vaikkapa remonttiin parantaakseen elämänlaatuaan, tai pappa kehtaa vaihtaa uuteen autoon, koska tuskin hän elää edes kauaa. Järkyttävää rahojen hukkaan heittämistä.

Miksi seniorin täytyy perustella ratkaisujaan lapsilleen tai lapsenlapsilleen? Luonnollisesti puhumme eri asiasta, jos vanhus ei kykene pitämään enää itsestään huolta. Onko elämämme tarkoitus kerätä rahaa ja omaisuutta perillisille, vai onko meillä oikeus nauttia ja elää omaa elämäämme? Yhä suurempi osa ihmisistä elää elämänsä parhainta aikaa seniori-iässä. Kuitenkin merkittävä osa vanhuksista elää köyhyysrajan alapuolella, syö vanhentunutta ruokaa ja elää pihistellen ja laiminlyö omaa terveyttään vain kerätäkseen rahaa pankkitililleen, jotta voisi jättää perintöä omaisilleen. Mistä tällainen muka moraalinen velvollisuus kumpuaa?

Miksi ajatusmaailmamme on alkanut kieroutua niin, että kuvittelemme perintöoikeuden voivan antaa meille moraalisen oikeuden puuttua lesken tai vanhuksen elämään? Meillä on jo vanhuksen elinaikana kiire liimaamaan lappusia huonekaluihin merkiksi siitä, että ne kuuluvat sitten joskus minulle – ei sinulle. Kannamme selkä vääränä vanhuksen astioita ja huonekaluja omaan kotiimme, jotta varmistamme niiden päätymisen itsellemme. Voiko ahneudella olla enää rajoja? Vanhempiemme elinaikana kyttäämme huolestuneina sitä mihin he käyttävät rahojansa ja millainen elämäntyyli heillä on. Eikö olisi riittävää keskittyä omaan elämään ja seurata tyytyväisenä vierestä, kun seniorit nauttivat elämästään. Kannattaa muistaa, että kaikilla ei sitä mahdollisuutta ole.

Kaikilla ei todellakaan ole mahdollisuutta nauttia seniorielämästään tasapainoisessa taloustilanteessa, mutta jos näin on, niin miksi omakotitaloissaan elävät keski-ikäiset ja jopa nuoret paheksuvat ukkiensa ja mummojensa elämää. Huolenpidon, rakkauden ja pyyteettömyyden tilalle on syntynyt ahne ja itsekäs sukupolvi, joka asettaa kaikelle hinnan. Sijoita itseesi ja elämääsi ja unohda katkerat sukulaiset.

Sari Hannukainen (Halonen)
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.

Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.

Lue myös nämä Sari Halosen kirjoitukset:
Kurkistus täydellisen elämän kulissien taakse
Ammattitaito on välittämistä, ei valittamista

Nettikiusaamisesta on tullut päivän sana

Todellista tasa-arvoa vanhemmuuteen

Oletko jo lukenut nämä?