Tangerilaisen pakolaispojan matka katkesi satamassa

Tangerilaisen pakolaispojan matka katkesi satamassa Kuva 1 / 1

Lautalla Espanjasta Tangeriin saapuvilla on vastassaan yksi maailman stressaavimmista maahan saapumisista tiesi matkaopaskirjani kertoa. Länsimäisen turistin näkökulmasta ehkä, tulin myöhemmin ajatelleeksi. Marokkoon saapuminen ei jäänyt minulle sen tarkemmin mieleen, mutta sieltä lähtö ei tule unohtumaan.

Olin paluulautalla hyvissä ajoin. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja laivan sisällä oli tuskastuttavan kuuma. Raahasin rinkkani kannelle ja istuin varjoon niin, että Välimereltä puhaltanut pieni tuulenvire viilensi hieman oloa.

Katselin lauttaan lastattavia rekkoja. Jono liikkui todella verkkaisesti. Jokainen rekka tarkistettiin perusteellisesti. Iltapäivän raukea tunnelma rikkoutui äkisti kun satamatyöntekijät löysivät jotain. Rekan alta, akselistosta, raahattiin näkyville poika, joka ei kaukaa katsottuna näyttänyt juuri viittätoista vuotta vanhemmalta.

Välikohtausta ei varmasti oltu tarkoitettu turistin nähtäväksi. Poika rimpuili kovasti vastaan. Satamatyöntekijät raahasivat hänet pois keinoja kaihtamatta. Muistan edelleenkin elävästi sen järkytyksen ja turhautumisen, mitä tuona hetkenä koin. Minun olisi ihmisenä pitänyt jotenkin yrittää auttaa täysin ylimitoitetun aggression kohteeksi joutunutta poikaa, mutta en keksinyt siihen mitään keinoa enkä ollut millään tavalla valmistautunut moiseen näkyyn. Niinpä vain istuin ja tuijotin edessäni aukeavaa näkyä: rekkoja ja Tangerin valkoiseksi rapattuja rakennuksia, jotka eivät enää näyttäneetkään samalta tarunhohtoiselta paikalta, jonne olin viikko sitten saapunut.

On totta, että poika oli varmasti pyrkimässä Eurooppaan laittomana siirtolaisena, mutta mielestäni se ei oikeuttanut sellaista väkivallan käyttöä. Sama turhautuneisuuden tunne hiipii esiin esimerkiksi kun seuraan uutisointia nykyisestä pakolaisaallosta. Jotain minunkin pitäisi tehdä auttaakseni, mutta mitä? Huomaan jääneeni tuijottamaan valokuvaa veneestä nousevasta isästä pikkulapsi sylissään. Isän ilme kertoo kaiken. Kuvia hukkuneista lapsista en ole uskaltanut edes vilkaista.

Toivoisin näkeväni tulevaisuudessa maailman, jossa koko maailman kantaisi yhdessä vastuuta ongelmista. Länsimailla, kuten Suomella, olisi varmasti varaa kouluttaa riittävästi lääkäreitä sekä järjestää perusterveydenhuollon olot kaikkialla Suomessa sellaisiksi, ettei lääkärityövoimaa tarvitsisi houkutella alemman elintason maista.

Maailman yleislääkärijärjestö Woncan presidentti Michael Kidd onkin nostanut esiin mielenkiintoisen kysymyksen: Kun köyhä Kuubakin kouluttaa enemmän lääkäreitä ja hoitajia kuin tarvitsee, niin miksei hänen taloudeltaan paljon vahvempi kotimaansa Australia tee samoin? Samaa voisi kysyä Suomen kohdalta. Kenties Länsimaatkin voisivat oppia jotain Kuuban Escuela Latinoamericana de Medicinasta, jossa koulutetaan ilmaiseksi köyhiltä alueilta tulevia opiskelijoita eri puolilta Latinalaista Amerikkaa.

Tällaiset hankkeet eivät toki ratkaise nykyistä pakolaiskriisiä, joka vaatii paljon nopeampia toimia. Onneksi niihinkin jotkut ovat jo ryhtyneet. Nyt jos koskaan näyttäisikin olevan aika toimia.

Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri.

Lue myös nämä Aleksi Varisen kirjoitukset:
Akupunktio ei vähentänyt koliikkivauvan itkua – miten tulokseen päädyttiin?
Yksilöllisesti räätälöity terveydenhuolto tekee tuloaan
Olen yleislääkäri – ja ylpeä siitä

Oletko jo lukenut nämä?