Turhia potilaita ei ole

Turhia potilaita ei ole Kuva 1 / 1

"Kuka sä oot ja mitä teet mun edessäni kello viis? On aamuyö”, laulaa Haloo Helsinki matkallani taas yhdestä yöpäivystyksestä kotiin. Yöllisistä kohtaamisista ovat tuolla hetkellä päällimmäisenä kuitenkin aivan muut tunteet kuin ne, mistä Elli erikoisella äänellään laulaa.

Jotenkin yöllä on virka-aikaan verrattuna vieläkin kriittisempi sen suhteen, mikä kuuluu päivystykseen. Monesti tekisikin hyvää heittää itsensä ajatuksissaan potilaan rooliin: Takana yösydämenä väsyneenä ja kipeänä ajettu useamman kymmenen kilometrin automatka, edessä triagehoitaja, joka ehdottaa, josko menisin arkena omalle terveysasemalle, taas jonottamaan, vailla varmuutta siitä, saanko vaivaani apua.

Triagehoitajan työ (triagehoitaja arvioi hoidon kiireellisyyden) on ehkä yksi terveydenhuollon epäkiitollisimmista. Jos olet kiltti potilaille, haukutaan, ja jos taas pidät seulaa hyvin tiukkana, voi tunnollisilta veronmaksajilta odottaa pahimmillaan sanallisia uhkauksia, henkilökohtaisuuksiin meneviä haukkumisia ja jopa nyrkkiä.

Toisinaan joku saattaa lipsauttaa päivystyksen kiireessä: ”turha potilas”. Muulta henkilökunnalta tämä todennäköisesti menee ohi korvien, mutta potilailta tuskin. Potilaan leimaaminen turhaksi sattuu varmasti kipeästi, sillä se kyseenalaistaa paitsi käynnin syyn, myös oman sairastamisen ja sairauden kokemuksen, pahimmillaan koko olemassaolon.

Potilaat tuskin koskaan ovat turhia. Sen sijaan päivystyskäynnit voivat sellaisia olla, mutta tämä ei useinkaan ole potilaan vika. Jos palvelu olisi saatavilla muualla riittävän helposti, harva hakeutuisi päivystykseen. Onhan päivystys varsin ikävä paikka: ruuhkaa, pulaa vuode- ja istumapaikoista, verhot yksityisyydensuojana, päälle köhiviä ihmisiä, epämiellyttäviä hajuja, verissäpäin makaavia alkoholin suurkuluttajia...

Turhia potilaita ei ole, mutta turhautuneita usein. Terveyspalveluverkoston hahmottaminen on usein varsin vaikeaa. Samoin se, mikä on kiireellistä ja mikä ei. Mistä voi tietää, milloin pitää lähteä päivystykseen? Neuvontapuhelimet auttavat moneen kysymykseen, mutta aivan täyttä varmuutta vaivan kiireellisyydestä on puhelimen päässä usein vaikea antaa.

Paljon päivystäneenä tulee tuntuma, että kansalaiset ovat jakautumassa kahteen kastiin: Niihin, jotka lähtevät päivystykseen, kun kuumetta on ollut jo ainakin pari tuntia, eikä se laskenut vartti sitten otetulla 200 milligrammalla ibuprofeenia. Ja toisaalta niihin, jotka huomaavat illalla suupielen ja käden roikkuvan, mutta ajattelevat, josko tuo aamulla olisi korjaantunut ja menevät nukkumaan. Kummankin ratkaisu on lääkärin näkökulmasta väärä, mutta potilaalle ihan järkeenkäypä.

Turhautuneita ovat usein lääkäritkin. Päivystyksessä ei ole potilaalle tarjota juuri muuta kuin lyhyt hetki aikaa sekä resepti tai sairauslomaa. Usein huomaa haaveilevansa, että tulisipa tämä potilas omalääkärivastaanotolle, edes 20 minuutin ajalle. Ehtisi käydä vähän läpi masennuksen tai alkoholin käytön syitä tai ohjata selkäkipuista omahoitoon ja edelleen terveysaseman omalle, asiaan erikoistuneelle fysioterapeutille. Palveluita on, mutta ei päivystyksessä.

Kansalaisia on varsin monella paikkakunnalla jo vuosien ajan opetettu siihen, että jos puolikiireelliselle tai kiireettömälle asialle ei löydy aikaa omasta terveyskeskuksesta, aina voi ottaa yhteyttä päivystykseen, joka on vieläpä kätevästi auki myös työpäivän jälkeen. Tästä poisoppiminen kestää pitkään. Vaikka palveluita yhtäkkiä jostain löytyisikin, ei niitä välttämättä osata käyttää.

Uskon valistuksen voimaan. Kun maakuntalehti uutisoi, että joka kymmenes käännytetään triagesta tai että päivystyksen jonot ovat venyneet poikkeuksellisen pitkiksi, käytävillä on yhtäkkiä kummallisen rauhallista. Sama vaikutus on sillä, kun mediassa käydään läpi, miten esimerkiksi halvausoireet tai rintakipu vaativat päivystystä, nuhakuume ei. Valitettavasti nämä uutisoinnit ovat vaikutukseltaan varsin lyhyitä.

Erittäin tärkeä tiedotuskanava ovat päivystyksen omat nettisivut. Taannoin selailin useamman ison päivystyspisteen nettisivuja ja olin hieman pettynyt. Vain harva ohjeisti, milloin kannattaa hakeutua päivystykseen ja milloin ei. Myös linkit terveysaseman ajanvarausvastaanoton tietoihin puuttuivat.

Tärkeintä on, että potilaalle ei sanota vain, että et kuulu tänne. Hänelle pitää tulla tunne, että hänestä ja hänen vaivastaan välitetään ja hänelle halutaan etsiä palvelu, jossa vaiva parhaiten hoituisi. Joskus se on päivystys, joskus se on jokin aivan muu paikka. Tyhjän päälle ei saa jäädä.

Terhi Savolainen
LL Terhi Savolaisen intohimoja ovat kirjoittaminen, päivystys ja terveyspolitiikka.

Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.

Lue myös: Oletko päivystyspotilas?

Oletko jo lukenut nämä?