Kipu ei ole mukava matkakumppani

Kipu ei ole mukava matkakumppani Kuva 1 / 1

On paljon ihmisiä, jotka elävät kipujensa ja jaksamisensa ehdoilla. Kipu ei ole millään lailla mukava seuralainen – toisaalta kyllä tietää olevansa elossa. Kuinka moni terve ihminen tietää elävänsä juuri sitä elämää, jota hän elää? Kuulun niihin, jotka uskovat, että lähes jokaisesta asiasta löytyy myös se positiivisempikin puolensa.

Kovat kivut kyykyttävät helposti fyysisesti vahvankin ihmisen. Kivun kroonistuessa juuri henkinen vahvuus auttaa jaksamaan – ei niinkään fyysinen. Kun punnitaan ihmisen henkistä puolta, voi fyysisesti heikostakin ihmisestä löytyä yllättäviä henkisiä voimavaroja.

Minulla on aivolisäkkeen hyvälaatuinen kasvain, jota ei leikkauksessa saatu kokonaan poistettua. Leikkauksen seurauksena alkoi päänsärky, joka kroonistui nopeaan tahtiin. Sain diagnoosin sarjoittainen päänsärky eli Hortonin neuralgia. Erilaisia lääkityksiä on kokeiltu estolääkityksinä, mutta mikään ei ole toiminut. Sairaus elää omaa elämäänsä minusta piittaamatta. On särkylääkkeitä, joilla voin hieman siirtää isoa kipua eteenpäin. Kuitenkin jos särkyä siirrän, se kostautuu vielä kovempana ja pidempänä sarjana.

Liikunta tuli elämääni mukaan jo juniorina. Ajan myötä se muuttui urheiluksi ja urheilu kilpaurheiluksi. Kaikki loukkaantumiset, kolhut, isotkin sairaudet, erimielisyydet yms. ovat jokainen osaltaan antaneet minulle enemmän ja enemmän voimaa kestää. Nuo asiat ovat valmistaneet minua myös näihin kahteen isoon sairauteen. Missään tapauksessa elämääni ei ole tullut katkeruutta, mutta sen olen myös oppinut, että kaikki voi muuttua tai päättyä silmänräpäyksessä.

Kokeilen usein vieläkin omia rajojani. Urheiluun liittyvä kansainvälinen tuomarointi on yksi suurista asioista elämässäni. Kerron nyt viimeisestä haasteellisesta matkastani esimerkkinä siitä, että raskaastakin matkaohjelmasta voi kipujen kanssa selvitä.

Matkan kohteena oli Kristineholm, joka on 22 000 asukkaan idyllinen ruotsalaiskaupunki ja sijaitsee 140 km Bromman lentokentältä.

Murheeni alkoivat jo reilu viikko ennen kisoja, kun päänsärkysarja alkoi taas heräillä. Joskus selviän muutamalla päivällä, mutta pisimmillään sarja on kestänyt 24 päivää. Särky on koko ajan mukana, mutta silloin kun se on lepotilassa, se ikään kuin kyttää sopivaa hetkeä aloittaakseen todellisen iskunsa. Toinen iso ongelmani ovat selkäkivut. Ne eivät pidä autossa, lentokoneessa tai junassa istumisesta.

Heräsin lähtöaamuna kovaan päänsärkyyn. Silloin tiesin, että edessä on todella rankka reissu. Ensimmäinen etappi oli Helsinki-Vantaan lentokenttä. Matkaselvityksestä lähtöportille. Kentällä kahvit, ja pienen odottelun jälkeen koneeseen. Vanha potkurikone. Tunnin lento, mutta selkä huusi kipua koko matkan ajan. Päänsärkyäni siinä tilanteessa en edes muistanut.

Brommassa vuokrasimme auton, johon ahtautui viisi ihmistä. Edessä 140 km ajomatka. Harmina todella kova päänsärky ja selkäsärky. Ahtaassa autossa ei ollut sitä kipusairaan tarvitsemaa liikkumistilaa lainkaan. Lopulta pääsimme hotellille.

Samana iltana lähtö kisakeskukseen tekniseen kokoukseen. Kokouksen jälkeen tutustuminen kisapaikkaan. Vielä pohjoismaisten lajiliittojen kongressi. Tässä vaiheessa tuntui, että pääni räjähtää, joten en jäänyt enää kokoukseen. Pääsin hotellihuoneeseen, kävin suihkussa ja istahdin hetkeksi koneen äärelle. Nukkumaan noin puolen yön aikaan. Ensimmäisen yöni hotellissa todella katkonaista unta. Kipeä selkä ja pää eivät antaneet armoa sitten yhtään.

Perjantaiaamun herätys kuudelta. Repaleisen yön jälkeen päänsärky piti kiinni todellisuudessa. Ensin aamutoimet, pakolliset lääkkeet ja aamiainen. Olin nostanut hotellihuoneen pöydän kulmalle kisapaikalle mukaan otettavaksi särkylääkkeitä ja silmälasini. Kisapaikalle bussikuljetuksella klo 7.30.

Tuomarivelvollisuuteni alkoivat vasta puolilta päivin, mutta haluan aina tutustua ajoissa kisapaikkaan ja toimintaan. Muistin, että silmälasini ja varalääkkeeni ovat yhä hotellihuoneen pöydällä. Nyt tiesin kuinka haasteellinen ensimmäisestä kisapäivästä tulee. Otin haltuuni varustetarkastuksen ja olin tyytyväinen, kun tuon päivän ryhmässä sain toimia sivutuomarina. Ikään kuin pääsin pitkästä aikaa taas ajamaan sisään itseni tuttuun hommaan.

Voitte arvata kuinka haasteellista on istua ja yrittää olla terävän mielen ja ajatuksen kanssa lähes neljä tuntia. Selkää särki ja pää itki sisäisesti. Kun nostomuodot vaihtuivat, oli välissä kymmenen minuutin huilitauko. Se tuli tarpeeseen. Omasta mielestäni suoriuduinkin kunnialla ensimmäisen päivän vastuutehtävistäni hyvin.

Illalla puoli kahdeksan bussikuljetuksella takaisin hotellille. Hotellihuoneeni pöydällä minulle hymyilivät särkylääkepurkkini ja silmälasini ja vinkkasivat silmää – oma vikasi, mitäs unohdit. Kävin suihkussa, vaihdoin farkut ja T-paidan ylleni ja sain heittää puvun ja kravatin kaappiin taas aamuun asti. Päivällinen, minkä jälkeen toivotin muille hauskaa iltaa ja painuin taas lepäilemään. Menin koneelle toviksi ja nukkumaan jo klo 23.00. Heräsin yöllä pari kertaa päänsärkyyn ja kääntyillessä kipeään selkään.

Lauantaina herätys klo 6.00. Aamulla selkä oli hieman parempi, mutta pää ei tuntenut armoa. Aamulääkkeet olin jälleen tapani mukaan nostanut yöpöydälleni, ja niillä se päivä taas pyöräytettiin käyntiin. Puku päälle ja aamiaiselle. Nyt olin jo hyvissä ajoin muistanut nostaa särkylääkkeet ja silmälasini tuomaritakin taskuun. Bussiin klo 7.30 ja matka kisapaikalle.

Lauantaina minut oli merkitty koko iltapäiväryhmän päätuomariksi. Hyvissä ajoin etsin muut tuomarit. Jaoin heidät päättämiini tehtäviin ennen varsinaisen punnituksen ja varustetarkastuksen alkua. Laitoin kaikki paperit, liput ja laput valmiiksi ennen aloitusta. Klo 11.00 alkoi punnitus ja kisat klo 13.00. Luvassa oli noin kolme tuntia tuttua toimintaa, paitsi että särkyni piti minut jännityksessä koko tuon ajan. Tuskaista oli jälleen istua tuomarin tuolilla. Selkä ei pitänyt tästä virasta yhtään, mutta päänsärky onneksi välillä vaan unohtuu. Kun kaikki sujuu, antaa se uutta uskoa, että selviän aivan mistä tahansa sairauksieni kanssa.

Otan särkylääkkeitä ainoastaan äärimmäisessä kivussa, ja voin siirtää särkyä joksikin aikaa eteenpäin. Kuitenkin tiedän seuraukset – eli sitten kun räjähtää, on se minulle täysi katastrofi. Olin siis ylpeä että sain tämän haasteen vedettyä kunnialla läpi, ilman särkylääkkeitäni.

Aikanaan taas päästiin hotellille, suihku, hieman lepäilyä ja kisabankettiin. Banketissa olin ne pakolliset. Syötiin, palkittiin kisojen parhaita urheilijoita, juteltiin taas hetki mukavia. Toivotin porukoille hyvät yöt.

Kohtalaisen hyvät yöunet sainkin. Aamulääkkeet taas rutiinilla, suihkuun ja aamiaiselle. Sovittiin lähtöaika Brommaan. Taas odotin kauhulla autoreissua. Matka kuitenkin oli yllättävän helppo.

Lentokentällä oli sitten monta tuntia aikaa, ja pieni Bromman kentän halli oli tupaten täynnä matkustajia. Ei istumapaikkoja missään, siispä seisten odottamaan. Tuo pitkään seisominenkin on minulle todellista myrkkyä. Lentokin oli taas myöhässä.

Lentomatka meni hyvin, ja Helsinkiin oli näiden muutaman päivä aikana tullut talvi.

Tällainen oli yhden kipuihmisen matka. Aikoinaan kaikki oli kisareissuillani itsestään selvää, mutta nykyään nuo tuntuvat olevan matkoja tuntemattomaan. Sairaus ja kipu matkustavat koko ajan mukana. Tänään maanantaina, päivä kotiintulosta, maksan kovaa hintaa matkan rasituksista.

Tätäkään matkaani en kuitenkaan kadu. Taas on yksi uusi muisto takataskussa muiden muistojen joukossa.

Arto Hannolin
Kirjoittaja on 59-vuotias voimailua ja voimanostoa koko ikänsä harrastanut mies. Myös miehen viimeisin työ on liittynyt urheiluun ja ihmisten liikuttamiseen.

Lue myös:
Vertaistuki on elämänlanka

Päänvaivana sarjoittainen päänsärky

Voimamiehen korpivaellus

Oletko jo lukenut nämä?