Eeka

Eeva-Kaisa Titov on lääkäri ja kirurgi vastoin tahtoaan, mutta kaikin voimin ja koko sydämellään.

Eeka Kuva 1 / 1

Erikoislääkäri Eeva-Kaisa Titov teki kolme täyskäännöstä ennen kuin hänestä tuli Pohjois-Karjalan keskussairaalan kirur­gian poliklinikan ylilääkäri.

”Lukion lopulla päättelin, ettei minun pidä lähteä millekään terveydenhoidon alalle, kun en tule toimeen ihmisten kanssa. Ajattelin ryhtyä toimittajaksi tai eläinlääkäriksi. Opiskelinkin hevostaloutta vuoden ­verran, mutta se ei tuntunut oikealta ­tulevaisuudelta, vaikka hevosista pidän edelleen.

Pyörsin päätökseni ja vaihdoin opiskelemaan laboratoriohoitajaksi. Koulu oli Kuopiossa, vaikka olin myös päättänyt, että Kuopioon en ainakaan muuta.

Etenin osastonhoitajaksi tutkimusryhmässä, jota johti muiden muassa professori Osmo Hänninen. Tutkimustyö veti puoleensa. Luin pari viikkoa ­salaa pääsykokeisiin ja pääsin Kuopion lääketieteelliseen. Laboratoriohoitajan opinnoista oli lääkiksen alkuvaiheessa paljon hyötyä, ja opetinkin samaan ­aikaan fysiologian harjoitustöitä peruskursseilla.

Olin jo vähän vanhempi ja työelämää kokenut, mutta minulle opiskeluaika oli toinen murrosikä. Monista kurssikavereista olin varmaan pelottava, kun olin suorapuheinen ja sillä lailla erilainen, että tulin tehdaspaikkakunnalta ja työläisperheestä. Enkä todellakaan peitellyt sitä.”

Eeka on pikkuveljen antama lempinimi, jota Eeva-Kaisa Titov arvelee oikeaa etu­nimeään tunnetummaksi. Se hivuttautuu jopa virallisiin papereihin.

Monipuolisuus on välttämätön hyve

Kolmannen kerran Eeka Titov kumosi oman päätöksensä, kun hän erikoistui ­kirurgiksi. Sekään ei kulunut suunnitelmiin, mutta tutustuminen kirurgiaan muutti käsitykset niin työstä kuin omista kyvyistä sen tekemiseen.

”Kirurgiaan erikoistumisen ­alkuvaiheen kriisejä oli, että meni leikkaussaliin kauhuissaan. Tuo ihminen on antanut minulle oikeuden viiltää itseään. Entäs jos teen jotain peruuttamattomasti väärin ja ­vahingoitan häntä. Mietin, että ihanko oikeasti olen haluamassa tämmöiseen ammattiin.

Jossain vaiheessa tuli rutiinia ja tajusi, että menee leikkaussaliin vähän niin kuin kauppaan. Se oli helpotus. Yritän erikoistuvillekin sanoa, että vaiheita ­tulee. Muistuttelen myös, etteivät kaikki meille lähetetyt potilaat hyödy puukosta.

Keskussairaalan kirurgin työn hyvä puoli on monipuolisuus. Päivystäessä voi ylläpitää taitoja oman elektiivisen toimintansa ulkopuolelta. Tiimityö pelaa, ja osaamista jaetaan mielellään kollegoille. Vaikka välillä tehdään töitä pienellä porukalla, kukaan ei meidän klinikassa jää yksin.

Me ollaan ylpeitä klinikastamme ja sairaalasta, koska pärjätään tilastossa ihan hyvin ja tehdään vuodesta toiseen laadukasta työtä kustannustehokkaasti. Haluan myös, että meidän maine on potilaiden keskuudessa hyvä.

Tämä on nyt puoli vuotta yhden naisen yksikkö, koska kollega on vuorotteluvapaalla. En halua, että tänä aikana hyvä hoitoon pääsy tai maine romahtavat. Venytään sen verran.

Luulen, että moni kirurgi on sotesta huolissaan, kun asetukset seilaavat koko ajan. Tuntuu, että niiden perusteena olevia potilas- tai leikkausmääriä vedetään hatusta. Keskussairaalan kirurgina mietin, että meillä tulee varmasti per erikoislääkäri enemmän toimenpiteitä kuin yliopistosairaalassa, jonne esimerkiksi syöpäkirurgeja ehdotetaan keskitettäviksi.

Keskussairaalassa päiväaikainen elektiivinen kirurgia antaa meille niitä tietoja ja taitoja, joita me tarvitaan sitten, kun ollaan yksi päivystyssairaaloista. Silloin joudumme hoitamaan potilaita, joilla on vaikka akuutti vatsakatastrofi tai on sattunut kolari tai puukotus. Jos meillä ei tehdä yhtään torakotomiaa tai keuhkoleikkauksia, miten me hoidetaan ne puukotetut?

Keskussairaala alkaa näivettyä, jos toiminta ei ole monipuolista.”

Kun ylilääkärillä pyyhittiin lattiaa

Eeka Titov kiittää lämpimin sanoin monia kollegoita tuesta uransa eri vaiheissa. Kaikki kokemukset eivät kuitenkaan ole positiivisia.

”Kollegiaalisuutta täytyy pitää yllä ja vartioida. Mikään työyhteisö tai ammattiryhmä ei ole itsestään toista puhtaampi.

Meilläkin oli sellainen tilanne, että jouduimme kollegan kanssa puuttumaan selkeästi työehtosopimuksen vastaiseen toimintaan. Siitä tuli sellainen mankeli, että en olisi ehjänä selvinnyt ­ilman toisten tukea.

Siinä totesin, että toisaalla kollegiaalisuutta on, toisaalla ei. Huomasin, että kiusaamiseen on sitä haastavampaa puuttua mitä korkeammalla hierarkiassa kiusaaja on. Käytännössä asia alkoi pikkuhiljaa ratketa vasta, kun otettiin esiin Lääkäriliitto.

Erikoistuvalle lääkärille antaa pelottavan kuvan nähdä, kuinka voi käydä ylilääkärillekin, kun sopimuksia puolustetaan. Jos tuolle käy noin, kuinka paljon minä uskallan puolustaa erikoistumispaikkaani tai oikeuksiani? Kuinka paljon joudun tinkimään asioista, joihin ­laki antaisi oikeuden, mutta jos ehdo­tetaankin jotain muuta?

Työyhteisössä ketään ei tartte rakastaa, mutta kaikkien kanssa pitää käyt­­täytyä aikuisen ammatillisesti. Kaikkien täytyy noudattaa lakia ja työehto­sopi­muksia.

Jos annetaan vapaus polkea ja rikkoa lakeja, silloin ei ole millään sopimuksella mitään virkaa eikä kenelläkään minkäänlaista yksilön turvaa. Siinä mielessä näen Lääkäriliittoon kuulumisen ja ­liiton olemassaolon hirveän tärkeänä. Haluan, että Lääkäriliitto keskustelee työehdoista. Ei niin, että diilit olisi tehtävä omalla pärställä.

Olen paperitehtaan tyttö ja ay-aktiivin äitini linjalla niin, että uskon mieluummin vahvaan liittoon, joka ajaa näitä ­asioita ja katsoo kokonaisuutta.”

Kirurgipolvet paranevat

”Jos erikoistumisaika tuntuu raskaalta ja kuvittelee, että erikoislääkärin paperit saatuaan homma helpottaa, niin vielä mitä. Vastuu kasvaa. Voi tulla lisää hallinnollista työtä. Ei voi vaan olla suu auki linnunpoikasena odottamassa, vaan pitääkin olla se ruokkija.

Mulla on jonglöörin olo. En tarkkaan muista kuinka monta palloa olen heittänyt ilmaan. Sitten ne yksi kerrallaan kopsahtavat otsaan. Stressinsietokyky on tässä ammatissa kasvanut.

Monesti erikoistuvat ovat epävarmoja omasta kehityksestään, kun kukaan ei sano yhtään mitään. Emme taida vieläkään osata kirurgien koulutuksessa rutiininomaista palautteen antoa esimerkiksi yhteisleikkausten jälkeen. Meidän on vaikea muistaa antaa aktiivisesti palautetta, kun olemme sitä itse niin vähän saaneet. Meidän polvemme erikoistuessa palautetta tuli, jos ihan hullulla lailla mokasit.

Jos palaute olisi neutraalia ja tasaista, se ei olisi niin vakava paikka. Ei niin, että kerran kuussa haukutaan ja joskus muistetaan taputtaa olkapäälle. Tasainen tahti opettaisi paremmin sekä meitä palautteen antajia että koulutettavia.

Ollaan kyllä edistytty, kun erikoistuvilla lääkäreillä on senioritutorit. Jos on isompaa ongelmaa vaikka työyhteisöön sopeutumisessa tai vääränlaista, vaarallista itsevarmuutta, erikoislääkärien kokouksessa sovitaan, kuka palautteen antaa. Joko tutori yksin tai mukanaan sen erikoisalan lääkäri, jota kehittymistä vaativat asiat koskevat.

Itse yritän antaa erikoistuville palautetta sillä tavalla, että ’tässä tilanteessa on yleensä tapana hoitaa asia näin ja näin, jos muistaisit tämän seuraavalla kerralla’. Yritän olla antamatta naama punaisena huutopalautetta.

Positiivisista asioista juttelen myös. Jos vaikka ollaan oltu yöllä leikkaamassa, saatan kertoa erikoistuvalle, että juttelin muuten ylilääkärin kanssa, ja hänen mielestään sulla menee hyvin. Tai että olen päivystäessä huomannut, että sinulla on hyvä diagnostinen silmä.

Hoitajien palautteen perusteella erikoistuviin iski aina tietyssä vaiheessa semmoinen kirurginen kusipäisyys. Opittiin vääränlaiset ammatti-identiteetin esiintymistavat, jotka vasta itse tehdyt komplikaatiot ja yritykset niitä hoitaa karsivat pois.

Sellainen on vähentynyt. Nuoret kirurgit ovat tosi taitavia, lukevat paljon ja etsivät tietoa. Uuden polven kirurgit jaksavat myös kohdata potilaat ajan kanssa. On ilo kuunnella sivusta, kun ne kertovat potilaalle asioista.

Oman mentorini, gastrokirurgi Heikki Ahtolan tavasta kohdata niin potilaat ja omaiset kuin kollegat ja hoitajat olen oppinut, että koskaan ei tarvitse sanoa rumasti kellekään eikä kävellä kenenkään yli.

Huonolla tavalla originellit ja äkkiväärät kirurgit, joille sallittiin kaikki mahdollinen, alkavat olla väistyvä sukupolvi.”

Teksti Hannu Ollikainen

Kuvat Johanna Kokkola

Artikkeli on julkaistu Lääkärilehdessä 22/2018.

Oletko jo lukenut nämä?