Urheilijan suurin riski ei ole vamma vaan flunssa

Urheilijan suurin riski ei ole vamma vaan flunssa Kuva 1 / 1

– Tavalliset ylähengitystieinfektiot aiheuttavat urheilijoille enemmän sairauspäiviä kuin kaikki muut vammat ja vaivat yhteensä, muistutti Turun yliopiston professori Olli J. Heinonen Liikuntalääketieteen päivillä Helsingissä.

Heinonen muistuttaa, että kova harjoittelu ja huono palautuminen lisäävät infektioriskiä. Normaalisti ihminen sairastaa flunssakaudesta riippuen 2–4 ylähengitystieinfektiota vuodessa. Kovaa treenaava urheilija voi sairastaa moninkertaisen määrän.

– Itse ajattelen niin, että luontoäiti järjestää pakollisen levon liian kovaa harjoittelevalle urheilijalle, Heinonen huomauttaa.

Myös flunssien jälkitaudit rokottavat huippu-urheilijan kuntoa. Etenkin myokardiitti voi olla henkeä uhkaava. Infektiot kestävät aikansa eivätkä taitu kilpailukauden alkaessa. Esimerkiksi mononukleoosista toipuminen voi kestää kuukausia.

– Urheilijat saavat infektion samaa reittiä kuin kaikki muutkin eli pisaratartuntana. Siksi käsihygienia aina ja erityisesti leiri- ja kilpailumatkoilla on avainasemassa, muistutti liikuntalääketieteen erikoislääkäri Katja Mjösund.

Tarpeen tullen lievistäkin infektio-oireistä kärsivän eristäminen on paras vaihtoehto.

– Eristys on myös psykologisesti helpompaa flunssaiselle urheilijalle, sillä vaikka oireet eivät estäisi kilpailua, tartuntavaara synnyttää huolta ja epäluuloa joukkueessa.

Suunnistajien lääkärinä toimiva Mjösund naurahti itsekin viettäneensä suunnistajana kisamatkoja joukkuekavereista eristettynä.

Urheilijakortti ei ole ongelmaton

Kuortaneen Urheiluopiston valmennuskeskuksen johtaja Tapio Korjus sanoo Suomen olevan vielä "takamatkalla" terveydenhuollon ammattilaisten osallisuudessa urheilijoiden valmennuksessa. Esimerkiksi vammojen ehkäisy vaatisi monien eri alojen osaajien osallistumista.

– Eikä meillä vammojen hoidossakaan olla kärkijoukossa, vaikka meillä on esimerkiksi huippuosaajia sairaaloissa. Miksi esimerkiksi alppinisti Tanja Poutiainen kuntouttaa itseään mieluummin Sloveniassa kuin kotimaassa? kysyi Tapio Korjus.

Korjus ehdottikin avuksi urheilijakorttia, jollainen on paikoin maailmalla käytössä. Siihen kerrytetään tietoa urheilijan sairaus- ja vammautumishistoriasta ja siitä olisi hyötyä myös valmentajille.

Suomalaiset erikoislääkärit eivät täysin syttyneet Korjuksen esittämälle idealle terveystietokortista.

– Myös huippu-urheilijan ja lääkärin suhde perustuu luottamukselle. Lääkärillä on vaitiolovelvollisuus urheilijan asioista, eikä siitä tingitä kuin rajoitetusti ja yhteisellä sopimuksella, muistuttavat Heikki Tikkanen ja Jari Parkkari.

Molemmat tosin allekirjoittavat urheilijan, valmennustiimin ja terveydenhuollon ammattilaisten vuoropuhelun vajavaisuuden. Suomessa on ollut kulttuuri, jossa lääkärit ovat keskittyneet dialogiin urheilijan kanssa.

– Lääkäreitä ja fysioterapeutteja tarvittaisiin kyllä kenttien laidoilla katsomassa, miten etenkin lapset ja nuoret liikkuvat. Nykylapset ja -nuoret eivät välttämättä urheile tai liiku treenien ulkopuolella, jolloin perusliikuntataidot jäävät kehittymättä. Jos nopeissa pallopeleissä ei hallitse esimerkiksi suunnanvaihdosta, vammautumisriski kasvaa, sanoo Heikki Tikkanen.

Lääkärit korostavatkin, ettei tärkeintä saisi olla se, miten joku tekee korismatsissa 20 pistettä, vaan miten ne pisteet tehdään.

Ulla Järvi
toimittaja

Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.

Kuva: Panthermedia

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi