Keitä ne on, ne sankarit

Uskokaa tai älkää, suomalainen hyvinvointiyhteiskunta löi minut ällikällä, kirjoittaa Pauliina Paananen.

Keitä ne on, ne sankarit Kuva 1 / 1

Saimme kolmannen lapsemme neljä päivää sitten. Yliaikaisuuden vuoksi käynnistettynä, synnytysosaston kiireen tuoksinassa. Olen ehkä väärä ihminen hormonihuuruissani kommentoimaan saamaamme apua, mutta uskokaa tai älkää, suomalainen hyvinvointiyhteiskunta löi minut ällikällä. Yksittäiset vääryydenkärsijät ovat tietysti asia erikseen, mutta kuinka kukaan voi valittaa terveydenhuollon tarjoamien palvelujen laadusta? Me elämme kiistatta ylenpalttisessa yltäkylläisyydessä, joka on jo kauan sitten ylittänyt kaikki kohtuullisuuden rajat.

TYKS:n synnytysosasto on erityisen kiireinen paikka nykyisin, kun Salon aluesairaalan synnytyksetkin ovat siirtyneet saman katon alle. Kaikkien synnytyssalien ollessa täynnä jouduin aamutuimaan odottelemaan vuoroani eteisaulan sohvalla jonkin tovin. Minulla ei ollut kiire; ajantaju oli kadonnut yliaikaisuuden hitaiden päivien seuratessa toistaan. Sivustaseuraajana muiden kiirettä oli helppo katsella, ja voin uskoa synnytysosaston työntekijöiden toimivan jatkuvan kovan paineen alla. Kyse ei ole pienistä asioista näiden huoneiden syövereissä; kiireen sietämisen lisäksi myös henkinen jaksaminen kysyy takuulla voimia. Kyllä nostin hattuani jo ennen kuin oma Via Dolorosani pääsi kunnolla käyntiin.

Odottaessani toista lastani pari vuotta sitten olin anestesiologian erikoistumiskierrossa sijoitettuna synnytysosastolle. Hektiset päivät seurasivat toistaan; se oli työtä, josta erityisesti nautin. Obstetriset hätätilanteet tulivat tutuiksi ja lähestyvä synnytykseni toi väistämättä tullessaan myös huolen tulevasta. Eräs kollega kysyi minulta tuolloin, kuinka ollenkaan uskallan tulla tänne synnyttämään. Viimeisillään raskaana on myöhäistä katua, mutta toisaalta olin nähnyt synnytysosaston arjen ääripäät. On helppoa heittäytyä potilaan rooliin paikassa, jossa tiedän avun olevan lähellä. Mitä tahansa tapahtuukin, minua ja lastani hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Se on paras hoitotakuu, mitä kukaan voi saada.

Siirryttyäni aulan sohvalta synnytyssaliin näin potilaanakin kiireen varjopuolet, mutta ne eivät varjostaneet saamaani hoitoa ja apua. Kätilöt joutuivat loikkimaan huoneesta toiseen tämän tästä, ja useamman kerran meille pahoiteltiin viivytystä saamaamme palveluun. Se, että jouduin tovin odottamaan täydellisiä voileipiäni ja kuohuviinilasista tarjoiltua omenamehua synnytysurakan jälkeen ei kuitenkaan ole valituksen arvoinen asia; akuutit tarpeet hoidettiin asianmukaisesti. En osaa sanoin kuvata, kuinka suurta kiitollisuutta tunnen näitä arjen sankareita kohtaan. He tekevät hienoa työtä.

Hämmennykseni jatkui lapsivuodeosastolla. Jokaisen vuoron aluksi kätilö tuli huoneeseeni esittäytymään ja tarjoamaan apuaan. Kelloa kehotettiin soittamaan tarpeen vaatiessa mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Synnytyksen runtelemana sain levätä vuoteessani, kun lapseni pestiin ja puettiin. Minulle kannettiin sänkyyn mehua ja särkylääkkeitä. Ruokaa tarjottiin viisi kertaa päivässä, ja lisäksi päiväsalin jääkaapista sai hakea evästä mihin aikaan tahansa. Palvelu oli ylenpalttista. En tarkoita, ettäkö rahojen loppuminen terveydenhuollossa olisi pelastettavissa lapsivuodeosaston välipalatarjoilusta tinkimällä, mutta yleisellä tasolla olemme tottuneet liian hyvään. Hieman vähempikin saattaisi riittää.

Minä lähdin nyyttini kanssa kotiin sydän täynnä kiitosta. Täällä nyt ylistän saamaani apua ja palvelua, ja kohta taas unohdan. Työ synnytys- ja lapsivuodeosastoilla kuitenkin jatkuu samanlaisena päivästä ja viikosta toiseen tarjoten parastaan yhä uusille ja uusille kävijöille. Miten osaisinkaan kyllin kiittää. Siksi kirjoitin. Kiitos.

Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi