Mikä ihmeen post-hyvinvointivaltio?

Mikä ihmeen  post-hyvinvointivaltio? Kuva 1 / 1

Terveydenhuollosta käytävän keskustelun useissa puheenvuoroissa korostetaan ensisijaisena poliittisena tehtävänä pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttämistä. Toiset taas haluaisivat avata vapaammat sote-markkinat. Myös kiista potilaan roolista on kiivasta. Kuluttajaliike on muokannut potiluutta aikansa eläneestä ahtaasta roolista kohti aktiivista, oikeuksistaan tietoista ja valintoihin kykenevää kuluttajaa. Kuluttajuus on noussut keskeiseksi puhetavaksi ja käytäntöjen normiksi vastaanottotyössä, missä lääkäreille tulee uusia tehtäviä monenlaisten vertaisasiantuntijuuksien välisissä keskusteluissa terveydestä ja hyvästä hoidosta.

Jotta autonomia ja valinta voisivat toteutua terveydenhuollossa, vähimmäisedellytyksenä voi pitää sitä, että ihmisten pitää voida olla osallisina itseään koskevissa päätöksissä, heidän saamansa tiedon tulee olla riittävää ja perusteltua ja se on esitettävä mahdollisimman ymmärrettävässä muodossa. Nämä kaikki ovat periaatteita, joista voidaan olla yleisellä tasolla yhtä mieltä, mutta joiden toteutumisen ehdoista keskustellaan jatkuvasti. Yhdeksi nykykeskustelun keskeiseksi taustoittajaksi on tullut konsumerismi, uusi kulttuurinen eetos yhteiskunnassamme.

Potilaan autonomian ja valinnan rajat ja ehdot ja niiden toteutuminen huolestuttavat erityisesti pitkäaikaissairaita ja ikääntyviä sekä heidän hoitajiaan. Valinnat toteutuvat osin tai eivät lainkaan elämäntilanteissa, joissa ihmisten toiminta ja valinnan mahdollisuudet ovat ehdollisia suhteessa moniin yhteiskunnallisiin asian­tiloihin ja rakenteisiin. Hollantilainen filosofi Annemarie Mol kysyy, onko valintaa tekevä toimija aina rationaalinen, sairastaessaan ehkä täysin kirkasälyinenkään. Valintojen logiikasta ei välttämättä ole hyvän hoidon takeeksi kenellekään, koska sairastamisen logiikka on sotkuista ja arvaamattomuuksia täynnä, eikä käy yksiin markkinoiden toimintaperiaatteiden kanssa. Kriitikot ovat kysyneet jakaantuuko väestö kahteen osaan, joista toiset ovat päteviä kuluttajia, toisten vapaan valinnan ehdot ovat sidottuja.

Yleisemmällä tasolla kiinnostavaa nykyisessä keskustelussa terveydenhuollosta ja hyvinvoinnista on se, miten yleisesti perustelut esitetään taloudellisten puhetapojen puitteissa. Ollakseen uskottava, keskustelua on johdettava taloudellisen argumentaation suuntaan, halusipa itse tai ei, ikään kuin talouspuhe olisi jotenkin erityisen ”evidence-based”. Kyse on tietenkin yhdellä tasolla yhteiskunnan konkreettisesta taloudellisesta tilanteesta, toisaalta siitä miten paljon EU-ohjaus hyvinvointiasioissa vaikuttaa poliittisiin puhetapoihin. Joidenkin yhteiskuntatieteilijöiden, kuten brittiläisen Nikolas Rose’n mukaan talouspuhe on ymmärrettävissä laajemman yhteiskunnallisen muutoksen, post-hyvinvointivaltion taustaa vasten.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion idean syntysanat ovat löydettävissä ruotsalaisen kansankodin pääideologin Gunnar Myrdalin varhaisista teoksista, jossa hän korostaa varallisuuden tasaisen jakamisen merkitystä ja valtion roolia siinä. Post-hyvinvointivaltiota puolestaan luonnehtivat tutkijoiden mukaan valtion vähittäinen luopuminen sosiaali- ja terveystoimen säätelystä ja ohjauksesta sekä markkinaliberalismin siirtyminen niiden tilalle. Julkinen hallinto alkaa muotoutua markkinoiden mallin mukaiseksi. Kiinnostavaa on myös siirtyminen sosiaalivakuutuksesta asteittain kohti yksilöiden vastuuttamista ja vakuutuksenottoa. Emme ole vielä nähneet hyvinvointivaltion loppua, sosiologi Riikka Perälä toteaa luennossaan Helsingin yliopistossa. Historiallista tilannettamme voidaan kuitenkin hyvin perustein luonnehtia ”post-­hyvinvointivaltioksi”.

Julkaistu Lääkärilehdessä 11/14.

Marja-Liisa Honkasalo

Kirjoittaja on LKT, dosentti Helsingin yliopistossa ja 
kulttuurin ja terveyden professori Turun yliopistossa.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi