Onnen mittatikut

Suomalaisen onnen sielunmaisemassa kamarissa viipyilee suloinen lämpö ja perinne siirtyy sukupolvelta toiselle, kirjoittaa Hanna Nohynek.

Onnen mittatikut Kuva 1 / 1

Ilman sen kummempia mittatikkuja tanskalaiset ovat onnistuneet brändäämään itsensä maailman iloisimmiksi ja onnellisimmiksi ihmisiksi. Päälle päätteeksi he ovat patentoineet hyggen, jota ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan. Hyggen sanotaan olevan mukavuuden ja kodikkuuden tunnetta, joka yhdistetään hyvinvointiin ja seesteiseen mielialaan. Hygge liittyy myös arkiseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen.

Onko hygge onnellisuutta? Mitä on onni? Kurinalaisen, kiireisen ja vähäunisen työviikon jälkeen, kun joulu on lähempänä kuin toivoisi, mietin mistä suomalaisen onnen sielunmaisema koostuu. Palautan mieleen edellisen viikonlopun tapahtumat.

Unen läpi kuulin lattian narisevan. Metsämies keräsi kamppeitaan, Remingtonin ja panosvyön, keitteli teetä termokseen ja latoi eväsleivät reppuunsa. Ovi kävi, mies katosi kylmään ja koleaan. Untuvapeiton alla kamarissa viipyili suloinen lämpö, ja talonpoikaissohvasta kuului vieno kuorsaus. Kuusivuotias oli onnellisen tietämätön ajan kulusta.

Edellisenä päivänä vaarin kanssa olivat puhdistaneet ruutipölyn kiväärin piipusta onnistuneen laukauksen jälkeen ja taas rasvanneet sen seuraavan päivän jahtia varten. Kuusivuotias prinsessamekossaan, vaari maastopuvussaan, epäpari ja kuitenkin niin sopuisan luonnollisesti yhdessä. Päivä oli ollut puuduttava vaikka vaiheikas, pitkään vain odottelua, vaiten oloa – niin hankalaa kuusivuo­tiaalle; lyhytaalto­puhelimeen miesten havaintoja ja suun­nitelmia, haukun kuuntelua ja gps-jäljitystä. Sitten kaikki oli tapahtunut kuin filmissä, kun emähirvi olikin yhtäkkiä vaihtanut suuntaa ja melkein törmännyt metsästäjiin. Majalla joululahjapuukko sai tulikasteensa ja kuusivuotias ensi tuntuman nylkemiseen. Syntyi myös nahkapaloja, joista jahtikaverin äiti ompelisi hanskoja ja koiralle leluja. Sitä iloa ja ylpeyttä kun onnistui! Ja sorkka piti ottaa talteen, pakata vietäväksi päivä­kotiin että muutkin näkisivät, vaikka yritin estellä että eikös nyt kuitenkin omalle koiralle tuliaiseksi metsäretkeltä.

Illan hämärryttyä oli naisväen vuoro lämmittää sauna. Kuusivuotias halusi auttaa, sytyttää tulet, joka oli ihan uusi vastikään harjoiteltu taito, ja nostaa kaivosta vedet, raskasta mutta mahdollista, totesimme, ja aikuisapu piti antaa kuin varkain.

Tuuli oli laantunut ja tuhannet tähdet kirjailivat taivaankannen timanttipeitoksi. Sitä riemua kun löytyi Otavan soppakauha ja Mars punaisena sykkivänä! Olivat luvanneet tähdenlentoja. Ei voinut mennä sisälle tupaan, vaan silmä kovana piti etsiä ja odottaa, jos vaikka sattuisi näkemään, saisi toivoa vaikka ei kertoa.

Saunan jälkeen lapsi halusi kattaa herkkupöydän, niin kuin aina, ruuat kauniisti esille ja jokaiselle oma lautanen. Mutta ei aikaakaan kun kuusivuotias löytyi sohvastaan vanha supihattu päänalusenaan unten mailta, kylpytakissaan. Peittelin piltin, kuuntelin hengityksensä tasaisuutta ja nukahdin pian itsekin mielessäni kuvat päivän tapahtumista, lapsen vilpittömästä riemusta oppia uutta ja kyetä. Hetkiä, joissa sain etuoikeutettuna olla mukana.

Onko tämä onnea? Varmasti onnea ja yhteenkuuluvuutta, mutta hyggeä? En tiedä. Ja ehkä sillä ei ole merkitystäkään. Pikemminkin merkitystä on sillä, että kohta on joulu, ja kiire joutaa menemään – kauaksi kavala maailma. Onnea on, että tiedän meillä olevan oman lauman kanssa monta päivää ja yötä rakentaa yhteisiä hetkiä, lukea kirjoja, askarrella lumihiutaleita, syödä hyvin, pelata Herra Hakkaraista ja Afrikan tähteä, shakkiakin. Ja jos tulee lunta ja jäätä, voimme tehdä pilkki- ja hiihtoretkiä ja tutkia eläinten jälkiä valkoisella kinoksella, kuin esi-isämme ikään.

Hanna Nohynek

Kirjoittaja on ylilääkäri Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa.

Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 50–52/2018.

Oletko jo lukenut nämä?