Miksi yhteispäivystys ei yksin riitä?

Päivystyksessä hukuttiin töihin joka ikisenä päivänä, kertoo Aleksi Varinen.

Miksi yhteispäivystys ei yksin riitä? Kuva 1 / 1

Muutama viikko sitten Potilaan Lääkärilehdessä julkaistussa kirjoituksessa Sari Hannukainen kiinnitti huomiota tärkeään asiaan. Moderniin yhteispäivystykseen ei niin vain kävellä sisään ilman, että myös hoidon kiireellisyydestä vastaava henkilö on tullut vakuuttuneeksi hoidon tarpeesta. Hoidon tarvetta ja kiireellisyyttä arvioiva henkilö saatetaan kokea tylyksi ovimieheksi, portinvartijaksi.

Jäin pohtimaan asiaa. Minun on vaikea uskoa, että päivystyksissä työskentelevä henkilökunta erityisesti tavoittelisi mielipahan aiheuttamista. Minä en ainakaan sitä kenellekään toivonut silloin, kun päivystin yliopistollisen sairaalan yhteispäivystyksessä uutuuttaan kiiltävän pöytäni takana. Siitä huolimatta pelkään pahoin sitä joskus jollekin tuottaneeni.

Mitkä sitten ovat ne syyt, jotka saavat henkilökunnan toimimaan tylysti? Omasta puolestani voin todeta, että väsymyksen lisäksi yksi ärtymystä aiheuttava tekijä on se valtava ristiriita, joka syntyy työssä kohdattujen vaatimusten ja käytettävissä olevien resurssien välille. On toki selvää, että päivystyspisteessä työskentelyyn kuuluu ennakoimattomuutta ja ettei resursseja voi mitoittaa niin, että koskaan ei olisi kiire. Tämä ei kuitenkaan voi olla syy siihen, miksi päivystyksessä hukuttiin töihin joka ikisenä päivänä.

Kun päivystystä lähdettiin noin kymmenisen vuotta sitten monin paikoin uudistamaan, ajateltiin että turhia käyntejä on paljon. Puolet pois ja hyvä niin. Säästyy rahaa. Kaupunkien terveyskeskusten vastuulla olleet päivystyspisteet suljettiin ja tilalle ilmestyivät yhteispäivystykset. Ongelmana oli kuitenkin se, etteivät terveyspalveluiden asiakkaat tietenkään tienneet keitä olivat ne, joiden käynnit olivat turhia. En muista urallani tavanneen montaakaan päivystykseen hakeutunutta potilasta, jolla ei olisi ollut esittää minulle jotain huolta tai murhetta, jota varten hän on odottanut usein pitkäänkin vastaanotolle pääsyä. Usein vasta vastaanoton jälkeen on ollut mahdollista arvioida sitä, olisiko asian voinut siirtää vaikkapa seuraavaan aamuun.

Apua haetaan yleensä jonkin hädän tai huolen vuoksi, eikä se katoa sillä, että ihmiselle kerrotaan hänen olevan väärässä paikassa.

Päivystyspisteiden täytyi asia kuitenkin jotenkin ratkaista. Laadittiin erilaisia sairauslähtöisiä hoidon kiireellisyyden mittareita, joiden perusteella voitiin arvioida sitä, kuka tarvitsee yliopistollisen sairaalan yhteispäivystystä ja kuka voidaan hoitaa muualla. Ongelma tässä oli se, ettei yhteispäivystyksen lisäksi virka-ajan ulkopuolella ollut muuta julkisin varoin kustannettua paikkaa minne mennä. Apua haetaan yleensä jonkin hädän tai huolen vuoksi, eikä se katoa sillä, että ihmiselle kerrotaan hänen olevan väärässä paikassa. Eikä kehotus hakeutua seuraavana arkiaamuna terveyskeskukseenkaan usein auta. Perusterveydenhuolto on ollut aliresursoitua monin paikoin jo niin pitkään, ettei lääkärin akuuttiaikaa välttämättä edes saa seuraavaksi aamuksi. Ja koska päivystysuudistuksella haettiin säästöjä, ei päiväaikaisia resursseja lisätty.

Suomi lienee tällä hetkellä niitä hyvin harvoja Länsi-Euroopan maita, jossa on ajateltu, ettei julkisin varoin kustannettua yleislääkäritasoista virka-ajan ulkopuolista vastaanottotoimintaa tarvita. Huoliinsa apua hakevat ihmiset yrittävät saada sitä yhteispäivystyksestä, jonka toiminnan lähtökohta on taas täysin erilainen. Yhteispäivystyksessä käytössä olevat kiireellisyysluokittelut on kehitetty suuntaamaan rajalliset voimavarat niin, että jokainen akuutisti sairastunut saa parasta mahdollista hoitoa terveydentilansa mukaan. Osa tilanteista on jäsentymättömiä tai niiden syyt ovat sen verran moninaiset, ettei niihin ole kyetty ennalta luomaan luokittelukriteereitä. Näissä tilanteissa tarvittaisiin perusterveydenhuoltoa.

Sairaaloiden yhteispäivystykset eivät ole perusterveydenhuoltoa eikä niissä toteudu perusterveydenhuollon eräs keskeisistä toiminta-ajatuksista eli se, että kuka tahansa voi ottaa yhteyttä äkillisen huolensa vuoksi matalalla kynnyksellä. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei ihmisen tarvitse pelätä kasvojensa menetystä, mikäli huolen taustalla ei ole mitään vakavaa sairautta. Toivottavasti tämä huomioidaan tulevassa sote-uudistuksessa. Kysymys ei minusta myöskään ole siitä, onko meillä tähän varaa, vaan siitä haluammeko käyttää julkisia varoja tähän. Julkinen keskustelu asiasta olisi paikallaan.

Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri

Lue myös nämä nämä Aleksi Varisen kirjoitukset:
Omalääkäri varmistaa hoidon jatkuvuuden
Suomalainen terveyskeskus on edelläkävijä
Ei mikään pieni haaste

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi