Suden hetki

On sudenhetki, jolloin yö on mustin ja ihminen haurain , sanoo Miila Halonen.

Rutistan valkoisen takkini taskua kolmannen kerran varmistaakseni, että puhelin on mukana. Heläytän avainhihnaa tunteakseni sen painon. Katson vielä jalkoihini, onhan minulla kengät ­jalassa. Ulos päivystäjän lepohuoneesta ja sokkeloista reittiä kohti päivystysosastoa ja siellä kohta odottavaa potilasta. Oikea, vasen, pimeän akvaarion ohi hissiaulaan, vasen, oikea, neljännet lasiovet. Sähköinen ovi narisee auki ja sulkeutuu pamahtaen kiinni selän takana. Viimein vastassa on osaston lämpimästi hehkuva valo, yövuoron tuttu sairaanhoitaja ja ovelle kaartava ambulanssi.

”On sudenhetki, jolloin yö on mustin ja ihminen haurain.”

On yö, kello käy kolmea. On sudenhetki, jolloin yö on mustin ja ihminen haurain.

Hänet on löydetty sillan kaiteen toiselta puolen tai junaraiteelta, joskus omasta kodista vieressään tyhjä pilleripurkki, joskus puhelinpaikannuksen avulla metsästä. Hän on tyttö, poika, muunsukupuolinen tai sukupuoleton. Hän on kolmetoista tai viisitoista, alaikäinen kuitenkin. Hänellä on yksi tai useampi vanhempi, koulutodistus ykkösiä ja nollia tai nelosia, vitosia ­kukaties.

Yhtä kaikki hän on loppu, eikä jaksa enää. Ei ole enää mitään mitä odottaa tai miksi yrittää. Nyt on se hetki, kun yö on mustin ja kaikkein kylmin.

Minä pinnistelen itseni valppauteen, ravistan kaikki aistini hereille kokeakseni hänet ­oikein. Siinä hän istuu minuun katsomatta. Kasvot kätkeytyvät hiusten taa. Minkähän väriset silmät hänellä on? Hupparin hihat eivät peitä haavoista viimeisimpiä, eikä hän rystysten ruhjeita jaksa piilottaakaan. Jalka naputtaa tiheästi lattiaan.

Suden hetkellä kysymykseni tuntuvat korneilta. Miksi teit niin? Tekisitkö uudestaan? Oletko pettynyt vai tyytyväinen, kun jäit henkiin. Haluatko apua? Hän ei jaksa puhua. Vastaukseksi riittää niin pieni olan kohautus, nyökkäys tai päänpuistelu, että ele jäisi muussa tilanteessa huomaamatta.

Hiljaisuus on syvää ja se puhuu suureen ­ääneen. Nuorempana lääkärinä pelkäsin hiljaisia hetkiä ja täytin ne puheella peittääkseni omaa epävarmuuttani. Nyt hengitän hiljaisuutta sisään ja ulos, annan ajan kulkea.

Mustassa takissa on pinssi. Mitä se esittää? Kissaa?

Onko sinulla kissa, kysyn. Nuori vilkaisee nopeasti otsatukan takaa. Vihertävissä silmissä on kysyvä katse. Hymyilen hänelle lempeintä hymyäni maskin takana. On, hän nyökkää.

Mikä sen nimi on? kysyn. Tessu, vastaa nuori. Suupielessä käväisee hymy meillä kaikilla. Tessu! kiljaisee sairaanhoitaja riemukkaana. Puhumme kissasta ja sen erikoisesta tavasta kerjätä ruokaa. Nuori kertoo opettaneensa kissalle temppuja ja että Tessu osaa kulkea valjaissa metsässä kuin koira. Kohta nuori kertoo, että Tessu on pitkään ollut syy, miksi hän ei ole aikaisemmin yrittänyt tehdä sitä. Mutta nyt, nyt sekään ei enää auta ja... Nuoren ääni murtuu ja mustalle hupparille alkaa putoilla kyyneliä.

Nyt olet turvassa, sanoo sairaanhoitaja. Lähdetään yhdessä miettimään, mitä auttaisi, jatkan. Aivan aluksi sut on saatava nukkumaan, toteaa sairaanhoitaja. Huomenna on uusi alku, jatkan minä.

Nuori haukottelee. Hän näyttää kovin pieneltä potkiessaan kengät jalasta ja kulkiessaan metallinpaljastinportin läpi. Sairaanhoitaja avaa osaston oven ja nuori sujahtaa sisään. Ovelta hoitaja nyökkää minulle ja nyökkään takaisin. Me jatkamme tästä.

Sanelun ja kirjausten jälkeen lähden takaisin päivystäjän lepohuoneeseen. Ohitan lasiovet ja pimeät akvaariot. Lepohuoneen ilma tuntuu raskaalta. Avaan ikkunan ja käännän kaihtimia raolleen. Taivaanrannassa näkyy lohenpunainen kajastus, ikkunan takana lehdettömässä ruusupensaassa liikkuu hento hahmo. Punarinta laulullaan ilmoittaa suden hetken päättyneen. Annan valon hiipiä huoneeseen, on uusi aamu.

Miila Halonen-Saari

Nuorisolääkäri, joka uskoo yhä hyvinvointivaltioon.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi