Virhe 13 vuotta sitten

Virhe 13 vuotta sitten Kuva 1 / 1

Tällä kertaa Lääkärin äänessä Miila Halonen kertoo erään lääkärin tarinaa.

On iltoja, jolloin hän pakottaa itsensä nousemaan pintaan henkeä haukkoen. Hän teki hoitovirheen 13 vuotta sitten vastavalmistuneena lääkärinä, ja edelleen joinain iltoina, kun uni ei ota tullakseen, muisto tarraa otteeseensa. Se vie kuin virran pyörre mukanaan, se ahdistaa, puristaa rintaa.

Hän teki hoitovirheen ensimmäisen työsuhteensa viimeisessä päivystyksessä. Kello kolme yöllä keskisuuren keskussairaalan haastavan erikoisalan päivystäjänä hänen piti valita kahdesta. Hän valitsi väärin. Edelleenkään hän ei tiedä, miten potilaalle lopulta kävi. Onko hän 13-vuotias koululainen, vanhempiensa silmäterä? Onko hän vammautunut, liikkuuko pyörätuolilla, puhuukokaan? Se on hurja asia pohdittavaksi yksin pimeässä peiton alla kellon käydessä pikkutunteja.

Jälkeenpäin mietittynä oli kai ihme, ettei virheitä tapahtunut enempää. Perehdytys oli heikonlaista, eikä hän vielä ensimmäisen päivystyksen alkaessa osannut rutiinitoimenpiteistä yksinkertaisintakaan. Takapäivystäjä oli kotonaan, joku puolenkin tunnin matkan päässä sairaalasta. Olo oli kuin järveen heitetyllä kissalla, uimataidottomalla elukalla, joka onnenkantamoisilla selvisi aina rantakivikkoon ja sai taas maan tassujensa alle.

Tietenkin olisi pitänyt vaatia parempaa. 
Pitää puolensa ja pyytää kunnon perehdytystä 
ja omaa tuutoria. Mutta tämä työyhteisö ei tarjonnut edes rauhallisia konsultaatiohetkiä. 
Hätäisissä käytäväkeskusteluissa ju­niori koki aiheuttavansa häiriötä ja akuutteihin avunpyyntöihin oli vaikeaa löytää vastaajaa. Nuori lääkäri ei halunnut olla taakaksi.

Erehtyminen on inhimillistä ja tekevälle sattuu, mutta lääkärin tekemä virhe seuraa perässä kuin raskas laahus. Se ei seuraa vain virheen tekijää, lääkäriä, vaan myös sen kohdetta, potilasta. Ja se tekee asiasta tuskallisen kantaa.

THL:n mukaan potilasturvallisuutta on helppo lisätä, kunhan toimitaan yhdessä, tunnistetaan riskit, pannaan kokemukset ja tiedot jakoon sekä päivitetään osaamista. Kokemukset kartuttavat osaamista ja virheistäkin opitaan. Työuraansa aloittelevan kohdalla kantapää ei kuitenkaan saa olla oppi-isä. Samoin kuin teini-ikäisen kohdalla, vanhempien – seniorin ja koko työyhteisön – kaitselmuksen määrää kevennetään vähitellen juniorin osoittaessa taitojensa kasvaneen. Sillä yliopistosta ei valmistuta kaiken osaavina, todellinen lääkärikoulu alkaa vasta ensimmäisessä työpaikassa.

On kohtuutonta antaa hoitovirheen taakka nuoren lääkärin kannettavaksi uran alkumetreillä, etenkin, jos tilannetta ei pureta, eikä kenellekään anneta mahdollisuutta oppia tapahtuneesta. Jäljelle jää tuolloin vain lääkäriraunio, jonka itsetuntoa ja ammattiylpeyttä on liattu joskus pitkäksikin aikaa eteenpäin.

Tarinamme lääkäri on sittemmin löytänyt monta syöpää ja sydämen vajaatoimintaa, mutta pimeän tullen hän ei niitä muistele. Eteen nousee kuva tuosta aiemmin tapahtuneesta. Hän pakottaa itsensä pintaan ja yrittää saada pulssin tasaantumaan.

Turhan monta syksyä myöhemmin työterveyshuollon määräaikaistarkastuksessa hän saa toivomansa psykologin ajan. Kahden viikon päästä hän jakaa tarinansa ensimmäistä kertaa kenellekään. Psykologi katsoo empaattisin silmin ja sanoo toipumisen käynnistävät sanat: ”Onpa raskas tarina. Sinut jätettiin yksin.”

Vähitellen kuukausi kerrallaan kauhukuvat surkastuvat ja etääntyvät. Muistot eivät enää vie syvyyksiin. On tapahtunut virhe, mutta hänen virheensä ei ole virheistä ainoa.

Miila Halonen
Kirjoittaja on kukkia ja mehiläisiä rakastava nuorisolääkäri.

Kolumni Lääkärilehdestä 45/2015 (6.11.)

Kirjoituksen otsikkoa muutettiin klo 9.45 väärinkäsitysten välttämiseksi.

Lue myös:

Kassitarkastuksia ja lusikkatestejä kouluterveydenhuollossa


Oletko jo lukenut nämä?