Ei kannata katkeroitua

Ei kannata katkeroitua Kuva 1 / 1

Olen 7-lapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Syntynyt Kekkosen vuonna eli 1956. Meillä sisaruksilla, eli vanhimmalla ja nuorimmilla, on viikkoa vaille 10 vuotta ikäeroa. Edellisen lapsuus loppui aina siihen, kun seuraava syntyi. Päähuomion saivat aina ne nuorimmat. Olen aina ollut vilkas, ja opin myös huomioimaan muita, koska usein jouduin kaitsemaan nuorempiakin sisaruksiani. Isossa lapsikatraassa oppii sosiaaliseksi. Liikunta ja tekeminen tuli elämääni jo alle kouluikäisestä.

70-luvulla tutustuin paheisiin, en huumeisiin, mutta alkoholiin kuitenkin. Tuttua jossain muodossa vaikutuksineen lähes jokaisella tuon ikäisellä. Tämäkin on läpikäytynä opettavainen luku historiassani.

Elämääni alkoi hallita pikku hiljaa armoton ja itseä säästämätön suhde tekemiseen ja urheiluun. Toisille osasin antaa asioita anteeksi, mutten osannut – enkä osaa vieläkään – itseäni armahtaa. Tämä on varmaan vahvuus, mutta myös ääretön heikkous.

Lista elämääni ja perusterveyteeni vaikuttaneista asioista on pitkä. 10-vuotiaana sain ensimmäisen kerran tutustua pahaan allergiaan. Selkävaivat alkoivat joskus 1970-luvulla ja joskus 80-luvulla jalat menivät joskus alta. Ensimmäinen isohko urheiluvamma tuli vasta 2000-luvulla.

Verenpainetauti tuli verenperintönä, kuten allergianikin. Vuonna 2006 minulla todettiin keskivaikea masennus. Aikuisiän diabetes, korkea kolesteroli, siis metaboolinen oireyhtymä. Asentohuimaus, mikä kuitenkin melko varmaan oli ensioireita kasvaimestani (geneettinen, perinnöllinen sairaus) aivolisäkkeessä ja sarjapäänsärky eli Hortonin neuralgia.

Näistä koostuu pääosin nykyinen pakettini. Osaan olisin ehkä voinut itse vaikuttaa, mutten perinnöllisiin sairauksiini kuitenkaan.

Mietin elämääni juuri nykyisessä terveystilanteessani. Ja mietin miksi kerron niin monelle omasta elämästäni. Toivon, että ainakin joku saa voimia tarinoistani, mutta tämä on terapiaa myös itselleni.

Vaikka en usein mieti, olisiko niin sanottu terveen elämä erilaista tai parempaa kuin nykyinen, kuitenkin joskus mielessäni vertailen, mikä voisi olla toisin. Aina päädyn kuitenkin lopputulokseen, etten edes halua että mikään olisi erilailla. Jos eläisin ja olisin aina elänyt niin sanottua hyvää ja onnellista elämää, en varmaankaan sitä osaisi arvostaa. Kun elää vastoinkäymisten keskellä, pienen huononkin asian osaa helpommin kääntää paremmaksi.

Elämä itsessään menee omia raiteitaan. Se on uniikki minun elämäni. Siihen kuuluvat ne asiat, jotka siihen kuuluvat. Ja ne ihmiset, jotka olen itse ansainnut. Ja ne muut ihmiset, jotka ovat oman elämänsä myötä ja myös omine ratkaisuineen ajautuneet samalle kentälle kanssani.

Loppupelissä kaikki on sattumaa, myös alkumme. Joka ikinen niin positiivinen kuin negatiivinenkin asia, joka on vastaan tullut, on jäänyt menneisyyteen muistoksi, usein myös opetukseksi. Elämä on täynnä ratkaisuja. Ovatko ratkaisut juuri siihen hetkeen oikeita tai vääriä, on jokaisen itse päätettävä, ja oikeellisuus voi selvitä joko vasta joskus hamassa tulevaisuudessa tai sitten saman tien.

Seuraan paljon erilaisia kirjoituksia, artikkeleita, kertomuksia, blogeja yms. ihmisistä ja heidän kohtaloistaan. Usein voidaan miettiä syitä ja seuraukset syntyvät syistä. Itse olisin voinut ehkäpä välttyä omista loukkaantumisistani ja sairauksistani, jos olisin elänyt ja tehnyt asioita toisin. Mutta olisinko silloin se mikä nyt olen? Olen itse ollut se joka on valinnut – en sitä helpointa – mutta eniten itseni näköisen tien. Useimmiten riskit olen tiennyt, mutta ne eivät ole minua saaneet pyörtämään mieltäni. Joka tapauksessa itse kannan viimeisenä sen vastuun. Ei elämän kuulu aina olla mukavaa ja kivaa. Elämä rakentuu pienistä osasista, ei höyhenistä ja silkkihanskoista.

En ole katkera enkä syytä lääkäriä, joka ei kuunnellut minua edes vakavien kohtausten jälkeen. Olisin ehkä paremmassa tilanteessa, jos asia olisi hoidettu oikein ja ajoissa. Ainoa mitä häneltä olisin jälkeenpäin kaivannut, kun hän kuitenkin tietää tilanteeni, olisi ollut soitto tai viesti: "sori tein virheen".

Miksi olisin hänelle, hyvälle lääkärille katkera, hän kun auttoi minua vuosia monissa asioissa, jotka eivät hänelle edes olisi kuuluneet. Minua nykyään hoitavat tahot kuuntelevat minua ja keskustelevat tarvittaessa kanssani. Aivan upeita ihmisiä – siis myös ihmisinä.

Ei kannata katkeroitua, sillä se vie voimavaroja elämästä. Omaa elämäänsä ei kannata pilata. Asia mikä kuitenkin tekee minusta sen mikä olen, on, etten koskaan unohda kohtaamiani hyviä tekoja. En myöskään unohda niitä, jotka ovat kohdelleet minua väärin tai niitä jotka ovat aiheuttaneet pahaa läheisilleni.

Arto Hannolin
Kirjoittaja on 59-vuotias voimailua ja voimanostoa koko ikänsä harrastanut mies. Hän on Suomen Kipu ry:n hallituksen jäsen ja Helsingin aluevastaava sekä vertaistukiryhmän vetäjä.

Lue myös:
Elämä vakavien sairauksien ristiaallokossa
Ystävyys auttaa jaksamaan
Kipu ei ole mukava matkakumppani

Oletko jo lukenut nämä?