En halua tietää

Miksi oman todennäköisen kuolintavan tietäminen ei houkuttele? kysyy Petri Riikonen.

En halua tietää Kuva 1 / 1

Ehkä tässä on paradoksi. Niin pitkään kuin muistan olen ollut kiinnostunut tietämisestä ja uskonut, että tieto sinänsä ilman vaikutusmahdollisuuttakin voi lisätä elämänhallinnantunnetta. Samoin niin pitkään kuin muistan olen pitänyt elämäni yhtenä päätavoitteena tottua ajatukseen omasta kuolevaisuudestani. Kuitenkin nyt, kun sairastan MS-tautia, huomaan, etten haluakaan tietää, miten MS-potilaan elämän viime vaiheet yleensä sujuvat ja miten hän yleensä kuolee.

Miksi en sitten tässä tapauksessa halua tietää?

Arvelen, että tuollainen tieto saattaisi masentaa ja pelottaa minua. Siksi oletan, ettei se lisäisi elämänhallinnantunnettani vaan voisi pikemminkin vähentää sitä. Ja kun en myöskään usko pystyväni kuolintapa-asiaan vaikuttamaan, pidän turhana kiusata sillä itseäni.

En ole varma, onko ratkaisuni hyvä. Voi olla, että vielä joskus päädyn muuttamaan sitä. Mutta tällä hetkellä pitäydyn tässä.

Joka tapauksessa en ole ratkaisussani yksin, vaan taipumus vältellä joitakin ennakkotietoja on ihmisillä yleinen. Luin tästä jonkin aikaa sitten tutkimuksen, joka oli tehty Saksassa ja Espanjassa ja jonka julkaisi Psychological Review.

Kummastakin maasta tutkijat olivat värvänneet noin tuhat aikuista vastaamaan kysymyksiin, joissa tiedusteltiin halua tietää tulevaisuutta ikävissä ja miellyttävissä asioissa.

Ikävistä asioista mainittiin esimerkiksi juuri oma kuolinsyy ja kuolinajankohta. Vastaajista ylivoimainen valtaosa ei haluaisi osata ennustaa sitä eikä myöskään elämänkumppaninsa kuolemaa tai omaa avioeroaan. Näistä tiedoista kieltäytyisi 85–90 prosenttia ihmisistä.

Tutkijoiden tulkinnan mukaan ihmiset näkevät tuollaisten asioiden tietämisessä riskejä, joita he haluavat vältellä. Tulkintaa tukee se, että tiedoista kieltäytyvät olivat kyselyn mukaan muutenkin riskitietoisimmasta päästä: he olivat ottaneet vapaaehtoisia vakuutuksia useammin kuin tiedonhaluisimmat.

Itse en ole ollut kovin hanakka vakuutuksenottaja, mutta muuten tunnistan kyllä itsessäni riskitietoisuuden. Mihin ryhdynkin, tapanani on tehdä pika-arvio mahdollisista riskeistä ja siitä, olisiko niiden toteutumisesta suurta haittaa vai ei. Esimerkiksi aina, kun lasken jotakin pöydän reunalle, mietin, rikkoutuisiko se tai aiheuttaisiko vaaraa pudotessaan, ja sen perusteella päätän, miten kauas reunasta esineen jätän.

Mikä tässä asiassa sitten minua häiritsee? Eikö pidättäytymiseni kuolintiedon hankinnasta ole edellä esitetyn perusteella melko johdonmukaista?

Minua häiritsee lähinnä se, että alussa mainitsemani uskoni tiedon voimaan on tässä kohden kompastumassa. Toki sanotaan niinkin, että ”joka tietoa lisää, se tuskaa lisää”, mutta itseäni tieto on yleensä aina elämäni varrella auttanut. Se on auttanut pääsemään haluamaani ammattiin, harrastamaan haluamiani asioita ja keksimään yhä uusia kiinnostuksia. Tieto on myös auttanut minua sopeutumaan MS-taudin puhkeamiseen ja etenemiseen. Miksen koe, että se tässä asiassa auttaisi?

Voi tietysti olla, ettei perimmäinen ongelma ole tiedossa tai tietämättömyydessä lainkaan. Ehkä viime kädessä mättää se, etten ole tainnut elämänmittaisesta projektistani huolimatta vieläkään riittävästi tottua ajatukseen omasta kuolevaisuudestani. En ole lakannut pelkäämästä kuolemaa.

Muistan Eugen Herrigelin kirjasta ”Zen ja jousella ampumisen taito” tarinan, jossa japanilaiselle miekkailumestarille tuli uusi oppilas shogunin henkivartiostosta:

”Mestari sanoi: ’Mikäli näen oikein, olette itse mestarimiekkailija.’ (– –)

Henkivartija sanoi: ’Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, etten ole koskaan oppinut tuota taitoa.’ (– –)

’Mutta aivan varmasti te olette jossain lajissa mestari, vaikka en tarkkaan pystykään näkemään missä.’ (– –)

’Kun olin vielä poika ajattelin, että samuraina en saisi missään olosuhteissa pelätä kuolemaa, ja sen jälkeen olen lakkaamatta – siitä on jo useita vuosia – pohtinut kuoleman kysymystä ja viimein on tuo kysymys lakannut minua askarruttamasta.’ (– –)

’Olen iloinen että arvioni ei pettänyt. Sillä miekkailun taiteen perimmäinen salaisuus on kuoleman ajatuksesta vapautuminen. Olen opettanut satoja oppilaita tuota päämäärää kohti, mutta toistaiseksi ei yksikään heistä ole saavuttanut miekkailutaidon korkeinta astetta. Mutta te ette tarvitse enää mitään teknistä harjoitusta, te olette jo mestari.’”

Siinä tavoitetta.

Petri Riikonen

Kirjoittaja on biologitaustainen tiedetoimittaja ja Tiede-lehden entinen pitkäaikainen toimitussihteeri. Hän on MS-taudin takia työkyvyttömyyseläkkeellä ja tekee pieniä määriä freelancetoimittajan töitä kotoaan käsin.

Lue myös:

Aivot ovat tärkein kuntoiluelin

Onko sairaalan kosketusnäyttö vaarallinen?

Oletko jo lukenut nämä?