Kolmen kerroksen väkeä

Rahalla pääsee lääkäriin, rahatta ei, kirjoittaa Merja Minkkinen.

Kolmen kerroksen väkeä Kuva 1 / 1

Suomessa on kahden kastin potilaita, otsikoi Päivi Paulavaara kirjoituksensa Helsingin Sanomissa (11.10.2018). Niitä, joilla on varaa maksaa ja niitä, joilla ei ole. Rahalla pääsee lääkäriin, rahatta ei.

Suomalaisesta terveydenhuollosta keskustellessa yleensä kiistellään siitä, onko se maailman parasta vaiko vain viiden parhaan joukossa. Yksi asia unohtuu: se on äärimmäisen epätasa-arvoista.

Voimakkaimmin eriarvoisuutta luo työterveyshuolto, jonka parissa on 1,9 miljoonaa suomalaista. Työnantajan järjestämiä lakisääteisiä terveyspalveluja on pidetty kansallisena ylpeydenaiheena, jota on mielellään esitelty maailmalla.

Työterveys onkin hieno juttu niille, jotka saavat sen palveluja. Enemmistö suomalaisista ei saa. Koska järjestelmä on vaivalloisesti luotu työnantaja- ja palkansaajajärjestöjen poliittisella konsensuksella, sitä ei haluta romuttaakaan.

Kuten yleensä elämässä, hyväosaisuus kasautuu. Ihmisillä, joilla on varaa maksaa yksityisille lääkäreille, on usein turvanaan myös työterveyshuolto. Jos ei ole rahaa yksityislääkäriin, ei yleensä ole työpaikkaa eikä työterveyshuoltoakaan.

Silloin Paulavaaran sanoin ”jonotetaan kuukausitolkulla aikaa surkeaan jamaan päästetystä terveyskeskuksesta”. Kaikki julkiset terveyskeskukset eivät ole surkeassa jamassa eikä ajan saantikaan aina kestä kuukausia. Mutta palveluiden taso ja saatavuus vaihtelevat rajusti.

Eriarvoisuus syntyy jo siitä, missä satut asumaan. Helsinkiläisenä voin valita minkä tahansa kaupungin alueella olevan terveyskeskuksen ja kirjautua sen asiakkaaksi. Periaatteessa saan myös toivoa jonkun tietyn henkilön omalääkärikseni.

Mutta jos asut Utsjoella tai muussa harvaanasutussa Pohjois- tai Itä-Suomen kunnassa, vaihtoehtoja on yksi tai kaksi: julkinen ja yksityinen. Parhaassa tai pahimmassa tapauksessa samat lääkärit työskentelevät kunnallisella ja yksityisellä puolella.

Oman kokemukseni mukaan Suomessa on kolmen kerroksen potilaita. Ykköskastiin kuuluvat työssäkäyvät, joiden hoidot työnantaja maksaa ja jotka muutenkin ovat terveimpiä. Kakkosluokassa ovat kaltaiseni eläkeläiset ja muut pienituloiset, joilla on kuitenkin varaa lääkkeisiin ja yksityislääkäriin, jos julkinen puoli ei pelaa.

Heikoimmin palveluja saavat köyhät, työttömät, pitkäaikais- ja monisairaat. Reseptin uusinta ei auta, jos potilaalla ei ole rahaa ostaa lääkkeitä. Vanhukset ja muistisairaat ovat heitteillä nykysysteemissä, joka edellyttää aggressiivista röyhkeyttä, sitä, että jaksat vaatia palveluita, joihin olet oikeutettu.

Kolmoskastin pohjalla ovat mielenterveyspotilaat ja -kuntoutujat. Jo vuonna 2008 Lääkärilehti kirjoitti STAKESin (lakkautettu Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus) raportista. Sen mukaan mielenterveyspotilailla oli suurempi riski sairastua fyysisiin sairauksiin ja elinikä kymmenen vuotta alempi kuin keskivertosuomalaisilla.

Muita terveydenhuollon syrjimiä olivat raportin mukaan maahanmuuttajat ja ikääntyneet. Vaikka tutkimuksesta on kymmenen vuotta, tilanne tuskin on oleellisesti muuttunut. Siksi minäkin katson asiakseni siitä jankuttaa.

Merja Minkkinen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja sairauseläkkeellä oleva tiedotusopin lehtori. Häntä kiinnostavat fyysiset ja psyykkiset riippuvuudet sekä niiden hoitojen historia.

Oletko jo lukenut nämä?