Viiltely on yleistä, käsittämätöntä, turhauttavaa – ja joskus ainoa keino pysyä elossa

Luentoa kuunnellessani tunsin epätoivoa. Näin hyvää hoitoa ja oire vaan jatkuu!

Viiltely on yleistä, käsittämätöntä, turhauttavaa – ja joskus ainoa keino pysyä elossa Kuva 1 / 1

Miten ymmärtää viiltelyä? En tiedä parempaa tapaa kuin lukea Hanya Yanagiharan romaani Pieni Elämä. On helppo ymmärtää, miksi kirja on kerännyt lukuisia tärkeitä palkintoehdokkuuksia. Tarina on paikoin järkyttävä, mutta kunnioittaa henkilöidensä psyykkistä ainutkertaisuutta. Sen kieli on kaunista, älykästä ja riipaisevan totta.

Liikaa pilaamatta voin paljastaa kirjan kertovan neljästä, menestykseen matkalla olevasta opiskelijakaveruksesta. Keskushenkilö on Jude, joka kärsii hirvittävistä kipukohtauksista – ja viiltelee itseään rajusti. Kuten takakannen teksti kauniisti summaa: kirja on tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista.

Erityisen kiinnostava sivuhenkilö on Andy, lääkäri, joka yrittää auttaa Judea. Hän näkee Juden peittelemät vanhat arvet, kysyy miten ne ovat syntyneet, mutta ei saa vastausta. Hän nousee aamuyölläkin vuoteestaan suturoimaan tuoreet viillot. Hän kehottaa yhä uudelleen Judea hakeutumaan oikeasti hoitoon. Tuloksetta.

Andyn turhautumiseen on helppo samaistua suomalaisessakin terveydenhuollossa. Toistuva, vakava viiltely on etenkin nuorisoikäisillä melko tavallista, mutta päivystyksessä ei ehdi pintaa syvemmälle. Viillot on vain arvioitava, hoidettava. Tehtävä psykiatrin konsultaatio.

Muutaman vuoden lasten ja nuorten mielenterveystyötä tehneenä huomaa romaanin perustuvan tositapahtumiin. Ei juuri näillä henkilöillä, mutta tuhansilla muilla vaikeasti traumatisoiduilla ihmisillä, jotka kamppailevat sietokykynsä rajoilla. Viiltely voi olla suunnitelmallista toimintaa, jolla yritetään ”pysyä kasassa”, kokea edes jotakin muuta kuin sietämätön, mielen hajottava ahdistus. Yanagihara kuvaa Judyn ajatusta itsestään: ”Hän ei ole mitään, pelkkä tyhjäksi kaavittu kuori, jonka sisälle hedelmäliha on aikaa sitten muumioitunut ja kutistunut ja jossa se nyt rapisee turhan panttina.”

Psyk.kons. ei muuta tilannetta kertalaakista. Hoito on hyvin vaativaa, kunhan siihen asti päästään. Ammattilaisessakin saattaa herätä ärtymys itse aiheutetuista vammoista, kun jonossa odottaa ”oikeasti” sairas, siis tahattomasti sairastunut potilas. Viiltelyn tavoitetta arvioidaan joskus väheksyvään sävyyn: yrittikö potilas tappaa itsensä vai hakiko ”vain huomiota naarmuttamalla”? Myötäelävä suhtautuminen helpottuu, kun muistaa ihon alla raivoavan kauhun. Vaikka vaurio on itse aiheutettu, siihen johtanut trauma ei ole. Viilto sanoo: Ehkä satutan itseäni, mutta ainakin se olen minä. Ehkä vahingoitan itseäni, mutta se on ainakin oma päätökseni.

Tutustuin Pohjoismaisessa perheterapiakongressissa keväällä 2017 Akademiska Sjukhusetin hoitomalliin vaikeasti oireileville, itseään vahingoittaville nuorille. Potilaiden psykososiaalinen tilanne oli haastava. Akuuttejakin traumaattisia tapahtumia, varastelua, seksiin suostumista hyödykkeitä vastaan. Hoitotiimi todella panosti perheisiin. He ajoivat jopa satoja kilometrejä perheiden kotiin, useamman kerran viikossa, pitkiä käyntejä. Suurimman osan käytännön työstä tekivät mielenterveyden ammattilaiset, tässä tiimissä psykologit ja psykoterapeutit.

Mikä oli tulos kolmen kuukauden strukturoidusta intensiivisestä hoidosta? Viiltely väheni, huomattavastikin. Mutta se ei loppunut.

Luentoa kuunnellessani tunsin epätoivoa. Näin hyvää hoitoa ja oire vaan jatkuu! Muistin ystäväni, joka kymmenvuotiaana kertoi isompien tyttöjen neuvoneen ”paskaan fiiliksen” auttavan kun viiltää käsivartta mattoveitsellä. Kaltaiselleni, muilla keinoin ahdistustaan hallinneelle ihmiselle neuvo oli käsittämätön. Mutta jonkun muun se pitää vielä hetken elossa, tänäänkin.

Teksti: Janna Rantala

Kirjoittaja on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.

Kuva: Mikko Käkelä

Oletko jo lukenut nämä?

  • Saako vaihtaa hetkeksi aihetta?

    Suomalaista mediaa seuraamalla voisi luulla, että ilmastonmuutoksessa on kyse yksittäisten kuluttajien valinnoista. ?Ilmastonmuutoksesta puhuttiin vuonna 2019 enemmän kuin koskaan, mutta liha on yhä suomalaisten ykkösherkku ja lentojen määrä vain kasvaa?, Yle otsikoi 29.12. Kuluttajavalintoihin onkin toki helpoin vaikuttaa. Niistä puhuminen luo kuitenkin harhan siitä, että voidakseen tehdä mitään olisi pystyttävä täydelliseen nuhteettomuuteen. Se vie myös huomion pois ongelman ytimestä. Jopa yli kolmasosan kaikista kasvihuonepäästöistä on tuottanut vain 20 yrityksen joukko, kertoo Climate Accountability Institute. Samat hiili-, öljy- ja kaasuyritykset ovat rahoittaneet härskisti myös tieteeltä näyttävää disinformaatiota, jolla hämärrettiin tosiasiat, jotta yritykset saattoivat jatkaa voittojensa takomista. Vireillä on useita oikeusjuttuja näitä yrityksiä vastaan. Öljyjätti Exxon Mobilin on raportoitu tienneen ilmastonmuutoksesta 70-luvulta saakka. Mitättömiä eivät ole myöskään valtioidentekemiset. Vaikka yhteinen talomme on liekeissä, moni poliitikko kaataa yhä lattialle bensiiniä. G20-maat syytävät hiileen edelleen tukiaisina 64 miljardia dollaria vuodessa. Nämä maat tuottavat neljä viidesosaa kaikista kasvihuonekaasuista. Miksi siis puhumme vain kuluttajavalinnoista? Tietokirjailija Naomi Klein sanoo, että ympäristöajattelussa tapahtui muutos 80-luvulla.Ympäristökriiseihin oli aiemmin vastattu käymällä ongelmien aiheuttajien kimppuun. Epävirallinen iskulause oli Sue the bastards. Aktivistien oli paitsi vaikutettava lainsäädäntöön, usein myös haastettava oikeuteen yrityksiä, jotka tekivät voittoa ympäristömyrkyillä. Kleinin mukaan kaikki muuttui Reaganin aikana. Republikaanihallinto mielsi ympäristökysymykset puoluepolitiikaksi, jolla tavoiteltiin valtaa. Reaganin sisäministeri puhui vainoharhaisesti jopa natsi-Saksan kaltaisesta kontrollista, johon ympäristöasioilla muka pyrittiin. Ympäristöihmiset heitettiin ulos piireistä, joissa asioihin vaikutettiin. Syntyi uusi ympäristöajattelun sukupolvi, joka vältti vastakkainasetteluita. Ympäristöongelmat piti mieltää bisnesmahdollisuuksiksi, keksiä win-win-ympäristötekoja, jotka hyödyttivät myös yritysten osakkeenomistajia. Olemme tämän ajattelun lapsia. Ilmastonmuutos vaatii kuitenkin sitä, monen muun asian ohella, että maailman tuottoisimpia yrityksiä pakotetaan jättämään triljoonien arvoiset öljy-, hiili- ja kaasuvarat maan alle. Se ei tule olemaan kaikille win-win. Onneksi kaikki eivät miellä itseään vain kuluttajiksi. Newyorkilainen ystäväni suunnittelee nälkälakkoa motivoidakseen lempeästi korkeakouluaan luopumaan sijoituksistaan fossiilisiin polttoaineisiin. Jopa biljoonaluokan mittakaavassa voi vaikuttaa ? mutta ei yksin. Suuri voitto ilmastoliikkeelle oli Euroopan investointipankin marraskuinen historiallinen päätös lakata rahoittamasta öljy-, hiili- ja kaasuhankkeita. Ratkaisun mittakaava ei ole pieni: EIP aikoo kanavoida biljoona euroa vähähiilisiin hankkeisiin ensi vuosikymmenellä. Sen päätöstä muuttaa lainapolitiikkaansa edelsi kuitenkin kymmenientuhansien kansalaisten pitkäaikainen painostus ja mielenosoitusten sarja. Rahoittajiin vaikuttamista pidetään keskeisenä strategiana, jonka ansiosta esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheidpolitiikka murtui. Ympäristöjärjestö 350.org kannustaakin yhteisöjä ja val­tioita luopumaan sijoituksistaan fossiilisiin polttoaineisiin. Divestment-kampanja on kerännyt jo 12 biljoonan dollarin arvosta sitoumuksia luopua sijoituksista hiili-, öljy- ja kaasualoille. Kuluttajavalintoihin keskittymällä pidämme kiinni illuusiosta, jonka mukaan ongelma on yksittäisten kuluttajien ratkaistavissa. Se ei ole. On välttämätöntä liittoutua ja lakata ajattelemasta itseään ensisijaisesti kuluttajana. Tämä saattaisi tapahtua helpommin, jos keskustelisimme kuluttajavalintojen lisäksi myös ilmastoliikkeen muista keinoista. Liikkeen tuoreista voitoista puhuminen loisi myös toivoa. Myös se, kuten aika, on käymässä vähiin. ?

    Kommentit 18.1.2020
  • Väitöskirja ja arkityö käsi kädessä

    Kirurgi Sanna Andersson iloitsee, että sai tehdä väitöstutkimuksen kiinnostavasta kliinisestä aiheesta.

    Uutiset 17.1.2020
  • Anestesiologin kokemus ei vaikuta haittatapahtumien määrään tekonivelkirurgiassa

    Kirurgin kokemuksella sen sijaan on merkitystä.

    Tutkittua tietoa 17.1.2020