Etsinnässä elämä

Vuonna 2017 Villellä oli päivittäisessä käytössä yksitoista lääkettä.

Etsinnässä elämä Kuva 1 / 1 Kuva: KIMMO BRANDT

Arvoisat lääkärit, sallikaa minun esitellä teille nuori mies nimeltä Ville Venesmäki. Ville on kokemusasiantuntija ja kokemus, jonka teille kerron, kertoo jotain myös lääkäreistä. Se kertoo mitä voi tapahtua lääkemyönteiselle nuorukaiselle järjestelmässä, jossa on aina tarjolla uusia lääkkeitä.

Villen taustat eivät ole vaikeat. Hänen lapsuutensa oli ihan onnellinen, mutta jossain vaiheessa yläastetta hänen otteensa alkoi lipsua. Hän ajautui syrjään eikä onnistunut missään. Koulu meni leikiksi, ja kun se loppui, arjesta tuli nukkumista, kännykän selailua ja tietokoneella pelaamista.

Kun Ville oli 15-vuotias, hän sai kuulla, että hänellä on masennus. Siitä hän sai idean. Hän tiesi, että masennusta hoidetaan lääkkeillä, joten hän pyysi niitä lääkäriltä. Lääkäri sanoi ei. Mutta Ville tiesi, että jos hän yrittäisi itsemurhaa, hän pääsisi osastolle ja sitten saisi lääkkeitä.

Itsemurha onnistui niin kuin pitikin, eli hän ei kuollut. Hän pääsi osastolle, sai sitalopraamia ja olantsapiinia ja tarvittaessa reseptin klooriprotikseenille ja loratsepaamille. ”Ja minähän tarvitsin”, hän sanoo. Ville oli viisitoista ja plakkarissa neljä ensimmäistä psyykenlääkettä.

Ville oli lääkkeistä innostunut ja kiinnostunut. Kun tuli mieliteko vaihtaa lääkettä, hän tiesi mitä tehdä. ”Sanoin olevani itsetuhoinen, pääsin osastolle ja sitten uusien lääkkeiden kanssa kotiin.” Näin Ville teki kun tuli ero tyttöystävästä: Sitalopraami vaihtui essitalopraamiin, olantsapiini apiripratsoliin ja kaupan päälle ketiapiinia, oksatsepaamia ja jatko klooriprotikseenille.

Seuraavana vuonna lääkkeistä innostunutta miestä kohtasi onnenpotku. Hän pääsi ADHD-tutkimuksiin ja sen seurauksena lääkearsenaali kasvoi: VIlle sai ensin venlafaksiinia ja bupropionia, sitten modafiniilia erityisluvalla ja lopulta päädyttiin metyylifenidaattiin. Kun metyylifenidaatin annos oli vedetty ylärajoille, se vaihdettiin verenpainelääke klonidiiniin. ”Paras keino saada lääkkeitä oli sanoa tämä ei auta.”

Seuraavina vuosina lääkkeitä kertyi yhä lisää. Eri vaiheissa ja eri indikaatioilla määrättiin muiden muassa valproiinihappoa, mirtatsapiinia, klomipramiinia, moklobemidia ja amitriptyliinia. Leikkauksesta jääneeseen pitkäaikaiseen kipuun hän sai tramadoli-injektioita, gabapentiiniä ja lopulta pregabaliinia 600 milligrammaa. Kun Ville sanoi ”tämä ei auta”, tarjottiin buprenorfiinia ja oksikodonia, joista hän kieltäytyi, ja lopulta päädyttiin yhdistelmään tramadoli+klonatsepaami. Useita edellä mainituista lääkkeistä voi käyttää unilääkkeenä, mutta uneen oli määrätty myös levomepromatsiinia ja hydroksitsiinia.

Vuonna 2017 Ville oli perusterve 26-vuotias ja hänellä oli päivittäisessä käytössä yksitoista lääkettä.

Mutta kuinka sitten kävikään? Ville tapasi kiltin eläkeläismiehen, joka tajusi, mikä Villen elämässä oli pielessä. Villellä ei ollut elämää. Hänen elämänsä oli diagnooseja, oireita ja ongelmia. Hän nukkui milloin sattui ja oli valveilla milloin sattui.

Mies alkoi jutella Villen kanssa elämästä yleensä, ei hoidoista. Hän ehdotti: Entä jos Ville söisi aamiaisen? Mehukeittoa ja banaania? Entä jos Ville korjaisi sängyn – selkäkipu voisi hellittää. Entä jos Ville hankkisi uudet kengät, olisi mukavampi liikkua.

Ville kutsuu miestä arkivalmentajaksi. Hän opetti Villelle, että arjessa on rytmi. Arjen rytmi toi elämään mielekkyyttä ja onnistumisen kokemuksia. ”En minä lääkkeitä tarvinnut”, hän sanoo. ”Jos olisin saanut tällaista apua alusta lähtien…”

Nyt Villelle kuuluu hyvää. Lääkearsenaalista on jäljellä vain pregabaliini, jota ajetaan alas vähitellen. Hän on nyt 30-vuotias, kahden lapsen isä ja hän pitää elämästä, etenkin arjesta. Onkohan Villen kaltaisia enemmänkin?

Jani Kaaro

Kirjoittaja on Porvoossa asuva tiedetoimittaja ja tietokirjailija.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 17/2021.

Oletko jo lukenut nämä?